lauantai 10. helmikuuta 2007

Paha kemiantehdas

Seisoin jossain korkealla. Tuuli riipi hiuksia, kuivasi silmiä. Vihreä villapaita lämmitti, mutta minulla ei ollut aikaa jäädä nautiskelemaan olostani. Säntäsin juoksuun pitkin metallisäleikköä. Savunharmaa, kiiltävä rakennus kohosi ylleni, kasvoi maasta kaukaa alapuoleltani. Latasin juostessani Sig Sauerin ja ammuin pari umpimähkäistä laukausta taakseni. Säleikkö jytkähti iljettävästi ja tuuli pyyhki mukaansa tuskanhuudon. Lasiseinästä heijastui kuolemaansa putoavan miehen kuvajainen. Sihteerien täytyi olla kauhuissaan.

Keskityin pääsemään miesten ulottumattomiin. Ei olisi enää hyötyä juosta vain edellä ja kääntyä kulman taakse. Pahassa lykyssä sieltäkin tulla jytistäisi lauma aseita heiluttelevia gorilloja. Edessä oli matalampi rakennus. Liimatehdas, tiesin. Vaarallisen myrkyn kaavat olivat housujeni taskussa. Tehtaan katolla kiemurteli suuria putkia, jotka hohkasivat myrkyllisen kuumina. Myrkkykaasut nousivat putkien liitoskohdista tappavina savumerkkeinä.

Arvioin mahdollisuuksiani. Voisinko selvitä ehjin nahoin hypystä alemmalle katolle osumatta putkiin ja kärventymättä? Pystyisinkö pidättämään hengitystäni tarpeeksi kauan, juoksemaan katon poikki ja hyppäämään maahan turvaan? Vai polttaisivatko kaasut hengityselimeni ja silmäni saman tien? Eksyisinkö putkien keskelle niin pitkäksi aikaa, että olisi pakko vetää henkeä? Reuna lähestyi ja minun oli tehtävä päätökseni, jos aioin käyttää hyväkseni liikkeen jatkuvuutta, josta olin agenttitoimistomme ykkösagenttille niin monesti paasannut.

”IDA!” kuulin äänen huutavan. Etsin huutajaa katseellani. Näin ykkösagentin killuvan kiipeilyvaljaissa piipun seinään tukeutuen. Hän oli juuri painamassa kaasunaamaria takaisin kasvoilleen viittoillen samalla minulle. ”Hyppää!” Turhautuneena nuorukainen heitti kaasunaamarin pois, kun se ei pysynyt kunnolla paikoillaan tukkapehkon takia.

Hetken murto-osan mietin, saatoinko luottaa häneen. Muistikuva vihollisleiriin loikkaamisesta kirpaisi mielessä. Minulla ei vain ollut aikaa. Heittäydyin kaiteen yli ja toivoin, että kaikki päättyisi hyvin. Vaikka loppujen lopuksi olisi aivan sama, miten tässä kävisi. Jos entinen kollegani olisi luotettava ja saisi minut kiinni, säilyisin hengissä ja tehtävä olisi suoritettu. Toisaalta, jos hän osoittautuisi petolliseksi, ainakin kuolisin hänen silmiensä edessä ehkä muistuttaen häntä jostakin, jota kutsuttiin luottamukseksi, joskus jopa ystävyydeksi.

Mutta samalla hetkellä kuin minä ponkaisin kaiteen yli ilmaan, nuori mies otti muutaman juoksuaskeleen piippua pitkin ja ponnisti itsensä irti. Hän heilahti ilman halki siistissä kaaressa. Kesken ilmalentoni tunsin voimakkaan nykäyksen vyötärölläni ja pieni riemun tunne pulpahti vatsassani. Se haihtui nopeasti keskittyessäni taas tehtävään. Mutta ystäväni oli silti pelastanut minut murskautumiselta, ja nyt kiisin ilman poikki polttavien myrkkyputkien yllä ykkösagentin otteessa. Pitelin tiukasti kiinni.

Ystäväni laski lisää vaijeria kelasta, ja laskeuduimme sulavasti liidellen alaspäin. ”Laske enemmän, muuten muussaannutaan piippua vasten!” kiljuin. Kollegani antoi kelan juosta vapaasti ja korkeutemme putosi, korvissa humisi. ”Valmiina loikkaamaan, kun kela loppuu!” hän huusi. Nyökkäsin vain ja kiinnitin katseeni huimaa vauhtia lähestyvään tehtaan katon reunaan.

Kela nytkähti vaijerin loppuessa. Salamannopeasti agentti irrotti kelan, ennen kuin tempautuisimme takaisin päin ja jäisimme killumaan ilmaan piippua vasten, viitisen metriä katon yläpuolelle ja jäisimme kärventymään myrkkykaasujen keskelle hitaasti ja tuskallisesti. Heittäydyimme eteenpäin jatkaaksemme liikettä. Sääntöihin olisi kuulunut, että kumpikin agentti hyppää omillaan, ilman kontaktia toiseen, mutta pelastajani ei suostunut päästämään minusta irti vaan puristi minut itseään vasten suojellakseen törmäykseltä. Hieman töksähtävä tandem-ukemi pehmensi törmäystä, mutta siltikin keuhkoni tyhjenivät kaikesta ilmasta.

Kierittyämme muutaman pyörähdyksen pysähdyimme. Ystäväni lepäsi huohottaen puoliksi päälläni. Minä haukoin vielä henkeä poski asfalttia vasten, kun nuori agentti nousi ottaen tukea lapaluitteni välistä ja veti minut ylös. ”Ne tulee.” Hän avasi auton takaoven, minä syöksyin takapenkille vetäen oven kiinni perässäni. Hapuilin turvavyötä. Ykkösagenttimme syöksähti matkustajan paikalle. Tuna virnisti ja painoi kaasua. ”Sait sen! Hyvä! Kaikki kyydissä! Prum prruuuummmm!” Kurvasimme tehtaan parkkipaikalta kumit ulvoen. Turvavyö luiskahti käsistäni ja paiskauduin vatsalleni takapenkille Tunan kaahatessa.

Yhteinen ystävämme kääntyi hymyillen katsomaan heittelehtimistäni. ”Eikö olekin hienoa, että Tunakin sai vihdoin kortin?” Virne oli kiusoitteleva.
Kaivoin anastamani asiakirjat taskustani ja ojensi ne virnuilevalle agentille. ”Tosi loistavaa.”