maanantai 1. marraskuuta 2010

Sirkkelionnettomuus

Näin viime yönä unta, että jätin vasemman käteni ranteesta sirkkeliin. Metsästin irronneen käpälän nenäliinaan ja lähdin äitini tukemana juosten etsimään kirurgiani, joka voisi vielä kiinnittää käden paikalleen. Hätä ja ahdistus olivat suuria. Muistan miettineeni, että toisaalta ihmiset ymmärsivät sirkkelionnettomuuksissa silvotut kädet paljon helpommin eivätkä kavahtaneet niitä niin pahasti kuin synnynnäisesti epämuodostuneita, että oli minulla hieman onneakin mukana, joskin toimintakykyni laskisi vasemman käden menetyksen jälkeen melko olemattomaksi. Kai minä oppisin pärjäämään, pohdin, olinhan aina ennenkin oppinut. Herätessäni ja pitkin päivää jaksoin hämmästyä ja ilahtua aina uudestaan ja uudestaan tajutessani, että vasen käsi oli yhä samalla, vanhalla, tutulla paikallaan sellaisena kuin olin siihen tottunutkin. Että osaa ihminen olla kiitollinen raajoistaan, niistä vähistäkin, jotka on saanut.