sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Bond-tyttönä

Näin viime yönä unta, että pelastin haavoittuneen James Bondin verenhimoiselta kiinalaiselta salamurhaajalta, kommunistiagentilta. Olimme saaneet selville jotain. Muistan vain hämyisen, ankean huoneen, jossa oli suttuiset ikkunat, paljon puulaatikoita ja yksinäinen tuoli. Katossa risteili metalliputkia. Huoneessa oli tummia hahmoja, hyvin säntillisen näköisiä ja ryhdikkäitä. Yhtäkkiä meitä jahtasi hampaat irvessä vähän turhan tehokas toveri, jonka onnistui haavoittaa Bondia kylkeen takaapäin. En ole aivan varma, kuka Jamesia haavoitti. Hullu kiinalainen hyökkäsi takaa Jamesin kimppuun ja yritti lukita tämän paikoilleen käsistä vääntämällä. Samalla jostain kuului laukaus, ja Jamesin paita oli riekaleina ja veressä kylkikaaren alta. En tiedä, puukottiko takaa hyökännyt kiinalainen vai ammuttiinko Jamesia. James joka tapauksessa iski kiinalaista yllättäen palleaan ja pääsi pakenemaan suojaan, jossa totesimme Jamesin vammat melko pahoiksi, vaikka agentti itse niitä vähättelikin: "On sitä pahempaakin nähty näissä hommissa." Kiinalaissotilaiden saappaiden kopina kiritti meidät pakomatkalle piilostamme lastauslaatikoiden takaa.

Pakenimme padon harjaa pitkin. Mielipuolinen kiinalainen päästeli vinhoja taisteluhuutoja pinkoessaan perässämme kuin ohjus. Yritimme väistellä hyökkäyksiä ja puikkelehdimme rautakaiteiden välissä ja välillä niiden ulkopuolella. Yhtäkkiä jouduimme kahden tiiliseinän välissä olleen vesiputouksen huipulle. Mitäs nyt? Kiinalainen karjui ties mitä ja saavutti meitä kovaa vauhtia. Kuolisimme kuitenkin. Hyppäsimme tandemina hurjan base-hypyn, ja yritin pitää Jamesia sen verran tajuissaan, että hän voisi hoitaa meidät turvallisesti maahan. Minä en laskuvarjostakaan mitään muuta ymmärtänyt kuin sen, että pääsisin nyt hyppäämään sen kuuluisan Union Jack -varjon varassa, niin kuin aina kaikissa elokuvissa - että äiti olisi ylpeä!

Päästyämme alas kamppailin irrottaakseni varjon. James oli lyyhistynyt maahan. Temmoin hänet irti valjaista ja varjosta ja puoliksi raahasin, puoliksi kannoin viittä vaille tajutonta agenttia niskassani. Tiesin, että minun pitäisi jaksaa enää hetki, Japanin suurlähetystö olisi aivan lähellä. Putouksen yläpäästä kuului raivoisia komentoja, kun sinne oli kokoontunut kokonainen joukkueellinen sotilaita. Meitä yritettiin ampua, mutta etäisyyttä oli liikaa meidän onneksemme. Komentaja käski kajahtaneen kiinalaisen peräämme, ja mies rynnisti täyttämään tehtäväänsä villisti ulisten. Jamesin tila oli heikko, ja paniikki alkoi kasvaa sisälläni. Yritin rauhoitella itseäni ja pakottautua pysymään rauhallisena ja päättäväisenä, sillä jos päättäisin selvitä, minä selviäisin, ja niin selviäisi Jameskin, kun vain saisin hänet toimitettua hoitoon mahdollisimman nopeasti.

Pääsimme viimein Japanin suurlähetystöön. Ryntäsin sisään ja kaaduimme kummatkin lähetystön aulan lattialle. Minä könysin pystyyn ja pälyilin ympärilleni hikisenä, tärisevänä, naarmuilla, tukka päätä myöten liimautuneena ja täydellisen voimattomana raahattuani aikuista miestä. Huusin lääkäriä kuin viimeistä päivää ja yritin samalla tutkia Jamesia ja kartoittaa ulkoisia uhkia: jos lääkärin ja ystävällisten japanilaisten sijaan ilmestyisikin aseistautuneita, vihamielisiä joukkoja? Tiesin kuitenkin, että Kiinan ja Japanin välit eivät olleet kovin lämpimät, joten uskalsin toivoa, että olisimme turvassa.

Paikalle juoksikin japanilaismiehiä tummissa puvuissa ja pian muutaman huudon jälkeen myös ensihoitajia, jotka nostivat Jamesin paareille ja auttoivat minut paarien perässä sairaalan näköiseen kellariin, jossa James laitettiin heti letkuihin ja alettiin tutkia vammoja. Minustakin oltiin huolissaan, mutta vakuutin olevani ihan kunnossa, kun vain saisin lasillisen vettä. Puuskutin raskaasti ja pyyhin hikeä hihaani katsellessani, mitä Jamesille tehtiin. Minua oksetti, kun näin, miten haavaa ronkittiin parin miehen pidellessä irvistelevää Jamesia aloillaan. Sitten kaikki yhtäkkiä katosivat ja jättivät meidät aivan huomiotta. Haava oli yhä auki, mutta se ei enää vuotanut niin paljoa. James oli tajuissaan, vaikka makasi liikkumattomana, voipuneena paikallaan kuin kuollut.

Minä nousin mennäkseni katsomaan ja kysymään oloa, kun samassa ovesta kiirehti sairaanhoitaja, joka oli minun silmääni hyvin irvokkaasti pukeutunut. Epäilykseni heräsivät onneksi ajoissa ja ehdin sysätä Jamesin paareineen hoitsun ulottumattomiin nähtyäni pelottavan virneen ja injektioruiskun. Kiinalaismies yritti iskeä jälleen. En tiennyt, miten hän oli sinne päässyt, mutta ensimmäinen ajatukseni oli, että kiinalaiset ja japanilaiset olivat yhdistäneet voimansa kiinalaisten vakuutettua, että me olemme ne pahikset. James hätkähti paareilla istumaan, kiskaisi itsensä letkuista ja repi paitaa ylleen todeten, että kyllä tässä tulikin levättyä ja tätä hoitoa oli saatu jo ihan tarpeeksi. Samalla minä lähdin juoksuttamaan paareja kohti autohallia Jamesin istuessa kyydissä ja kerätessä varusteitaan toimintaa varten.

Hyvässä vauhdissa loikkasin itsekin paarien kyytiin potkittuani tarpeeksi vauhtia ja kaahasimme tsekkaamassa hyviä pakoautoja. Peräämme ryntäsi kauhea lauma aseistautuneita turvamiehiä ja se kiinalainen, totta kai. Autoa oli kauhean vaikea valita. Minä en niistä ymmärtänyt mitään, yritin vain löytää mahdollisimman tehokkaan näköisen. En millään löytänyt sopivaa, ja kun yritin kysyä Jamesilta, millainen auto olisi hyvä, sain vastaukseksi vain karjaisun: "Ihan sama, jokin auto vain, jolla pääsee pakoon! Päätä nyt." Katselin arvioiden kaikkia kauniita, mustina ja hopeisina kiiltäviä autoja, vilkuilin ovelle, josta halliin valui koko ajan lisää väkeä meitä nappaamaan. Oli pakko valita. Pysäytin paarit jonkin auton luo, ja totta kai se oli koko hallin ainoa romu: aivan tavallinen, hieman nuhjaantunut, homeensininen henkilöauto jostain 70-80-luvulta. Se sitten. Vaikka vieressä olisi hohdellut uutuuttaan oikeita superautoja.

Autoin Jamesin kuskinpaikalle, sysäsin paarit meitä väijyvään väkijoukkoon ja sujahdin itse takapenkille, mutta saman tien kuuluikin jo tiukka käsky tulla etupenkille ohjaamaan. Niin minä sitten siinä moottorin ottaessa tehoja kiipesin penkkien välistä Jamesin syliin ja tartuin rattiin, kun James polkaisi kaasua ja alkoi ampua suojatulta. Selkeä työnjako. Syöksyimme kohti väkijoukkoa. Meitä kohti ammuttiin. Ihmisiä loikki pois alta. James käytteli polkimia ja ampui harkitusti ikkunasta, kun minä pyörittelin rattia adrenaliinin kohistessa korvissa. "En minä ole koskaan ajanut autoa!" huusin kaiken paukkeen ja metelin yli vähän kauhuissani. "Nytpähän opit. Hyvin se menee, anna mennä vain. Yritetään päästä ulos!" James vastasi vähän ehkä huvittuneenakin mutta hyvin vakavana.

Vähän aikaa ympäri hervotonta autotallia kruisailtuamme pääsimme vihdoin karkuun. Tosin niin pääsi kiinalainenkin, mutta tärkeämpää oli päästä elävänä omaan tukikohtaan paikattavaksi. Mutta ehkä me vielä etsimme sen kiinalaisen jonain yönä.

Jamesin sylissä ainakin oli oikein kiva istua. Jossain vaiheessa unta muistan ajatelleeni, että pitäisikö minun nyt huokaista se "Oh, James...", joka jokaisessa leffassa aina tulee jossain välissä, mutta päätin, että se olisi ollut liian noloa ja typerää, kun oli tosi kyseessä ja tilanne päällä.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Keisarinna Elisabet

Olin taas mummun luona yötä ja heräsin yöllä kesken unen kauhuissani. Vaikersin istuallani vuoteella ja yritin huitoa jotain ympäriltäni. Heräsin kunnolla vasta, kun mummu tarttui huitovaan käteeni ja herätteli minua tiukasti. Muistan parahtaneeni anteeksi, sillä unessa olin 1700-luvun Pietarissa ja jostain vieraasta syystä Venäjän hovissa. Muistan keskustelleeni naisseurueen kanssa pienen sohvaryhmän äärellä melko vaatimattomassa, sinisessä silkkipuvussa. Naiset olivat kovin kiinnostuneita, miksi olin hovissa ja mistä olin tullut. En osannut selittää kovin hyvin, vaan yritin viedä keskustelun joihinkin arkipäiväisiin ja yhdentekeviin asioihin, kuten säähän, ja jättäytyä itse taka-alalle seurustelussa. Tiesin, ettei minun olisi pitänyt olla siellä.

Ilmeisesti vieras nuori nainen kiinnosti muitakin. Yhtäkkiä kaikki peittyi valtavaan punaiseen silkkivuoreen, joka liikkui uhkaavasti minua kohti. Näin vanteiden piirtyvän puvun läpi sitä mukaa, kun se tuli lähemmäs. Joku, eikä kuka tahansa joku, vaan keisarinna Elisabet itse, yritti istua päälleni, ja tunsin tukehtuvani puvun alle. Yritin siirtyä pois alta, mutta en päässyt enää jaloilleni enkä pystynyt heittäytymään turvaan. Keisarinnan vihaiset sanat kimpoilivat korvilleni, olin hädissäni ja peloissani, rukoilin anteeksiantoa, jos olin istunut keisarinnan paikalle.

lauantai 8. lokakuuta 2011

Pitsireunaisia tyynyliinoja

Aamulla heräsin kunnolla siihen, kun äiti ja Muikkunen naureskelivat, olinko löytänyt pitsireunaisia tyynyliinoja. Olin yöllä kuulemma ollut lähdössä kävelemään, kumartunut sänkyni vieressä lattialla nukkuneen Muikkusen puoleen, mihin Muikkunen oli herännyt. Muikkunen oli kysynyt, mitä oikein etsin, ja olin vastannut hakevani pitsireunaisia tyynyliinoja. "Jos etsitään niitä aamulla?" Muikkunen oli ehdottanut. Minä olin myöntynyt, mennyt takaisin sänkyyni ja vastannut sieltä: "Minä vain ajattelin, ettei kukaan ala itkeä." Taas näitä yöllisiä seikkailujani. Muistan kyllä nähneeni jotain unta, jossa olin todella suuressa talossa - tai pikemminkin kartanossa - lastenhoitajana ja paimensin perheen pieniä tyttöjä. Saattoi hyvinkin olla, että etsin tyynyliinoja heille.

Hieman minä olen huolissani, sillä unissakävelytaipumukseni on taas osoittanut virkoamisen merkkejä. Lapsenahan saatoin käydä unissani vessassakin ilman mitään ongelmia. Yleensä juoksin vessasta takaisin sänkyyni, koska pelkäsin vessan vetämisääntä niin paljon. Joskus tuli siinä matkalla juostua kirjahyllyäkin päin heräämättä. Nyt aivan viime kuukausina mummu on melkein joka kerta yökyläillessäni herännyt siihen, että olen touhunnut jotain unissani: noussut istumaan, huutanut, puhunut ja ollut nousemassa sängystä. Mummu on aina saanut minut puhumalla palaamaan sänkyyn tai rauhoittumaan.

Minusta yölliset seikkailuni ovat ihan hauskoja, koska niistä ei ole minulle ollut koskaan haittaa, en ole satuttanut itseäni, rikkonut mitään tai aiheuttanut vahinkoa. Nyt pistää vain vähän jännittämään. Olen muuttamassa viimeistään kolmen kuukauden sisään kerrostaloon ja ihan rehellisesti sanottuna viime yön jälkeen minua pelottaa, että lähden kävelemään unissani uudessa kodissanikin. Entä jos lähden ulos asunnostani, käännän hellan päälle, menen parvekkeelle...? Rappukäytävässäkin on jo oikein hyvät portaat, joissa voin kaatua ja teloa itseni. Mitään muuta en yksin asumisessa pelkääkään kuin sitä, että unissakävelyni aiheuttaa ongelmia, kun ei ole ketään sanomassa minulle, että menepäs takaisin nukkumaan.

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Koomassa veden alla

Näin unta välkehtivästä, kristallinkirkkaasta vedestä. Vesi välkehti kaikkialla auringonsäteiden tunkeutuessa sen läpi valkoiselle hiekkapohjalle, jolla minä makasin ja katselin veden välkehtimistä. Oli sopivan lämmintä ja äänetöntä. Ystäväni sinisessä burgundinpuvussaan näytti aivan lentävältä miljoonakalalta suunnatessaan uintinsa puiden latvojen tasalle päästäkseen pintaan hengittämään. Ihmettelin, miksi meidän piti käydä pinnassa, koska pystyimme kuitenkin puhumaan veden alla ilman ongelmia. Ystäväni kehotti minuakin nousemaan pintaan, mutta en enää jaksanut. En ollut käynyt pinnassa pitkään aikaan, koska kykenin hengittämään vedessä, mutta ilmeisesti veden alla hengittämisestä ei ollut niin suurta hyötyä: niin saattoi selviytyä hieman pidempään veden alla ilman tukalaa oloa, mutta vedenneidoksi se ei muuttanut, ilma oli edelleen elintärkeää. Minua alkoi väsyttää, ja tuntui maailman parhaalta idealta kellahtaa pehmeälle, lämpöiselle hiekalle auringonlaikkuun, sulkea silmät ja nauttia rajattomasta äänettömyydestä, vesimassojen hiljaisesta liikkeestä, joka tuuditti nopeasti uneen. Mitä syvemmälle uneen vajosin, sitä tietoisemmaksi tulin siitä, miksi ja mitä minulle oli tapahtumassa, mutta räpiköivästä paniikista huolimatta olin jo niin väsynyt hapenpuutteesta, että ajattelin nousevani pintaan, kunhan ensin otan pienet torkut. Ihan pienet vain... Vain niin, että nukahdan, kyllä tällainen hätä herättäisi minut sitten heti ja voisin virkistyneenä uida pintaan.

Unessani nukkuminen tuntui ihanalta. Se oli täydellisintä unta, mitä toivoa saattoi: kaikki oli niin mukavaa ja kaunista (jotenkin nukkuessanikin tiesin, miten kauniilta vedenalainen maailma näytti ympärilläni). Herääminen sen sijaan oli kamalaa. Toinen ystäväni seisoi renessanssipuvussaan vieressäni ja kertoi minun olleen kaksi kuukautta koomassa veden alla ja että kaikki olivat pitäneet selviytymistäni ihmeenä - eli kukaan ei ollut uskonut minun enää heräävän. Minä kuitenkin heräsin ihan kuin tavallisesta unesta. Joskin olo oli samalla tavoin heikko, kun jos nukkuu liian pitkään ja iskee pahanlainen unikrapula. Tahdoin nukahtaa uudestaan, mutta olo muuttui liian epämukavaksi. Tiesin, että nyt olisi pakko nousta pintaan, jos kerran olin ollut kaksi kuukautta veden alla yhtäjaksoisesti, mutta tajuntani häilyi unen ja valveen rajamailla. Muistan vain ärisseeni minua pintaan hätistelleelle ystävälleni, että antaisi minun olla, tahtoisin vielä nukkua vähän aikaa. Pikkuhiljaa aloin herätä ja tajuta asioita, nousin hitaasti istumaan hiekalle ja pällistelin ympärilleni. Jossain vaiheessa pääni selkiydyttyä tarpeeksi ponnistin heikosti kohti pintaa, mutta en koskaan ehtinyt saavuttaa sitä, ennen kuin oikeasti heräsin kaameaan vessahätään, joka teki oloni epämukavaksi ja nukkumisen mahdottomaksi. Ärsytti herätä puolitoista tuntia ennen herätyskelloa.

Kun herätyskello viimein soi, olo tosiaan oli melkoisen koomainen, ja olisin vain tahtonut jäädä nukkumaan koko päiväksi, vaikka sänky ei tuntunutkaan yhtään mukavalta mitenkään päin. Pitkin päivää ei koomaisuuteni helpottanut laisinkaan, ja melko tyhjässä toimistossa kaikuivatkin makeat haukotukseni, kun yritin naputella töitäni. Yhden aikaan olin jo aivan valmis piiloutumaan pakastelokeroon päiväunille, jos vain saisin nukkua. Tänään totisesti menen yhdeksältä nukkumaan, mutta siihen asti yritän roikkua valveilla.

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Nukahtamisvaikeuksia unessa?

Näin viime yönä unta, että nukuin huonosti. En oikeastaan koskaan unessa päässyt nukkumaan asti, mutta kello lipui painostavasti kohti aamuyötä ja tiesin, että töihin olisi herättävä. Juuri, kun olin unessa tarpeeksi rauhoittunut ja pääsemässä peiton alle, kännykkä pärähti herättämään minua sulosoinnuillaan. Puhelinta kurotellessani minä sitten putosin sängystäkin. Olin kyllä hetken hämilläni, olenko minä nyt nukkunut hyvin vai huonosti. Mutta eihän sitä unessa malttanut mennä nukkumaan, kun rakas ystävä tuli takaisin Portugalista ja ensimmäistä kertaa yökylään! Olimme ihan vallattomina, pölötimme ja hihitimme koko yön ja hyppelehdimme pyjamissamme ympäri kesäyön kirkkaudessa.

lauantai 5. helmikuuta 2011

Poni nimeltä Harald

Oli kesä, ja maa oli niin lämmin, että sieti juoksennella paljain jaloin. Lokoisasti karhea pellava viuhui säärten ympärillä, kun juoksin helmojani keräten pitkin käytävää repulleni. Olin juuri saanut sujahtaa onnistuneeseen ja kauniiseen keskiaikapukuuni. Innoissani kipitin muiden tyttöjen luo ja sulloin ylimääräiset tavarat reppuuni odottamaan hetkeä, jolloin palaisin tähän aikaan. Pihamaalta jykevien seinien takaa kuului musiikkia, joka värisytti sydäntäni ja pakotti jalkani johdattamaan minut hyppelehtien paahtavan auringon alle.

Koko pihamaa oli täynnä väkeä. Oli elävöittäjiä aikakauden vaatteissaan, oli kaikkea ihaillen pällisteleviä lapsia vanhempineen. Lapsia eritoten oli paljon. Niitä tuntui virtaavan jatkuvasti lisää alueelle. Katselin, miten nainen muurin vieressä nosteli suuresta säkistä perunoita (eihän keskiajalla ollut perunoita!) nuoremman tytön vakkaan. Tyttö kiitti ja pinkaisi juoksuun, ilmeisesti viemään perunoita äidilleen. Kuului miekkojen kalsketta, ja näin nuorten miesten ystävällisesti mittelevän taitojaan ja voimiaan nurmikentällä hieman matkan päässä. Kaiken markkinahulinan keskellä olin vain onnellinen.

"Isi, missä niitä ritareita on?" kuulin pienen pojan vinkuvan malttamattomuudesta kärttyisänä. Isä bongasi minut ahmimassa joka aistillani tunnelmaa ja päätti sysätä hankalan kysymyksen minulle vastattavaksi. "Kysytäänpäs tuolta linnanneidolta. Se varmaan tietää, kun on tuollainen pukukin päällä. Niin kuin niillä keskiajalla oli, silloin ritarien aikoina. Kysypäs tädiltä, voisiko hän viedä sinut ritarien luo", isä kehotti työntäen pojan eteeni. Poika katsoi minua ujostellen ja kääntyi nyrpeänä pois isänsä puoleen. "Enkä", poika mutisi, ja itkupotkuraivari kuulsi jo äänessä. Isä katsoi minua, ja minä mietin, näytinkö oikeasti joltain oppaalta tai infohenkilöltä ja ennen kaikkea kuvitteliko mies minun hoitavan hänen kärttyisän jälkikasvunsa viihdyttämisen. Totta kai minä auttaisin, kun kerran voisin ja saisin samalla esittää maalaistytön roolia. "Tuletkos, niin mennään katsomaan ritareita", sanoin pojalle. "Enkä minä ole mikään linnanneito, ihan tavallinen maalaistyttö vain, tullut tänne tuolta pienestä kylästä Tervakannaksen liepeiltä. Eikös olekin aika jännittävää täällä markkinoilla? Nämä ovat minullekin vasta toiset markkinat." Jutellessani johdatin pikkupoikaa kohti porttia ja kuhisevaa väen virtaa. Minuakin jännitti, ja perhoset tulvahtivat vatsaani, kun kuulin käynnin kopseen kiveykseen. Pojankin silmät kirkastuivat, ja hän pyörähti ympäri nähdäkseen pian näkyviin ratsastavat ritarit. Vedin poikaa hieman sivummalle kapean kaariportin alla ja pitelin häntä varmuudeksi kevyesti hartioista, jottei hän pääsisi huitoen kirmaamaan hevosten jalkoihin. Rauhoittelin poikaa ja sanoin, että nyt pitäisi olla hetki rauhallisesti paikoillaan ja osoittaa kunnioitustaan ohi ratsastaville ritareille, koska he olivat harvinaisen urheita miehiä ja taitavia sotureita, jotka puolustavat meitä vihollisilta. Itse ihastelin, miten kauniisti ja rauhallisesti hevoset liikkuivat väentungoksesta piittaamatta. Ratsukoiden mentyä päästin pojan juoksemaan muun lapsilauman mukana katsomoon. Itsekin helmoineni kiiruhdin innoissani turnajaiskentän laidalle kannustamaan, kun pääsin pojasta eroon.

Turnajaisten jälkeen tanssahtelin iloisesti omille teilleni. Hevosten näkeminen oli taas saanut minut haaveilemaan kedoilla ratsastamisesta. Palasin muurin toiselle puolelle ja astelin pienen piha-aukean poikki tutun tallirakennuksen kulmalle. Siellä oli koko pienen lapsuuteni ruokkinut kanoja ja ankkoja, kerännyt perhosentoukkia lantalasta, syötin apilankukkia kaneille ja livahdin laitumen aidan välistä samettisen turvan nuuhkittavaksi. Katselin joelle laskevaa laidunta. Kuinka hienoa olisikaan tuntea se vapaus ja liikkuvan hevosen villi voima yhteisenä sävelenä, kun taivaltaisimme noissa kauniissa maisemissa? Kun hevosia ei näkynyt, kuten osasin odottaakin, päätin siirtyä talliin muistelemaan sen hämärien nurkkien nuhjuisuutta. Kiskoin kolisevat ovet auki, ja tuttu tunkkainen, heinäpölyn ryydittämä ilma tulvahti kasvoilleni, sai nenän kutiamaan. Iltapäivän paiste siivilöityi tallin perälle pinottuihin heiniin lankkujen raoista. Ihmetyksekseni heinien keskelle torkkua köllötteli jäntevä, raskasrakenteinen poni. Luulin tallia autioksi, sillä vanha rouva ei ollut pitänyt hevosia enää vuosiin. Säikähdin hevosta, joka kohotti päätään selvästi valpastuneena, ja painoin ovet kiinni. Mitä se hevonen teki vapaana tallissa? Millainenkohan se oli? Jos se päättäisi hermostua, pärjäisinkö sille? Hädissäni yritin saada ovia salvattua, jotta poni ei pääsisi karkuun. Kuulin kuitenkin, miten se nousi ja asteli ovien taa. Pian jo voimakas turvantöytäisy kokeili ovia. Sydän hakkasi korvissani, kun nojasin ovia vasten ja yritin saada salpaa luiskahtamaan paikalleen. Vanha puu kuitenkin murtui, ja salpa lerpahti hyödyttömäksi kiinnikkeiltään. Yritin rauhoittua, mutta tietoisuus siitä, että olin luvatta mennyt kurkistamaan talliin jyskytti raskaana. Poni tuuppi ovea uudestaan selvästi äkäisenä ja yritti purra minua lahoon oveen tulleesta reiästä. Siirryin vähän kauemmas ja mietin, miten selviäisin päästämättä ponia karkaamaan. Samassa poni rymistikin jo ovia vasten ja ryntäsi laukkaan pitkin pihaa. Pyllähdin seinänvierustan heinikkoon räystään varjoon ja katselin kullankeltaisen karvan hohtoa iltapäiväauringon alla. Poni oli kaunis kuin mikä, mutta pahuksen pahansisuinen. Kömmin pystyyn ja lähtiessäni vaanimaan tuota päättömästi juoksevaa ponia hoin itselleni, ettei hevonen juokse ihmisen päälle. Kun seisoin keskellä turnajaisten jälkeen autioitunutta pihaa ja poni säntäili yhä villisti ympäriinsä, kuului talon parvekkeelta takaani äkämystynyt vanhan rouvan huuto: "Voi jumankekka, Haarald! Harald! Tiesin, ettei tuosta konista ole kuin harmia! Harald! Ja pitikö sinunkin mennä sinne talliin tunkemaan nenäsi? Pysy nyt siinä ja yritä estää sitä karkaamasta pihasta. Tulen sinne, kun saan saappaat jalkaan. Haen sen riimun tallista." Sydänalaani kylmäsi ja seisoa jäpitin paikoillani seuraten hevosen liikkeitä katseellani. Rouva katosi parvekkeelta valkoisina kiharahahtuvineen.

Sitten kuulin vielä jotain hälyttävämpää: juttelevia ihmisiä ja kavioiden kapsetta. Ritarikööri oli ratsuineen tulossa kentältä, ja minä seisoin vauhkon ponin kanssa keskellä pihaa. Sydämestäni toivoin, ettei Harald, tuo hirmuinen poni, vauhkoonnuttaisi muita hevosia tai ryntäisi näiden keskelle. Harald höristi korviaan ja näytti saavan lisää kierroksia pyttyyn. Hetken mielijohteesta päätin yrittää saada sen kiinni tai ainakin ohjattua jonnekin muualle kuin ritareiden keskelle. Mekossani hölkkäsin ponin rinnalle ja nojasin sen kylkeen yrittäen ohjata sen puutarhan puiden alle. Harald oli nokkela kaakki ja pyörsi pois alta, mutten luovuttanut, ja niin me jatkoimme tanssiamme kylki kyljessä. Haraldkin tuntui unohtaneen toiset hevoset ja vieraat ihmiset, kun se keskittyi kisaamaan kanssani. Harmillista, että Haraldin mielestä pureminen kuului olennaisena osana herruuskisaamme. Toivoin, että joku ritariseurueesta olisi tullut auttamaan minua Haraldin kiinniottamisessa, sillä olivathan he kokeneita hevosten kanssa, mutta he vain katselivat pihan reunalta hivenen huvittuneina touhuani. Kompastelin helmoihini, keräsin niitä syliini ja poukkoilin ponin kanssa pitkin poikin hiki otsalta valuen. Yhden ritarin silmistä olin tapaavinani itusen lämpöä ja sääliä, ja näin tämän luovuttavan ratsunsa ohjat toiselle ja lähtevän rauhallisesti taistelukaksikkoamme kohti. Minua hävetti. 

"Syötkö sää puuroa?" äiti kysyi korvani vieressä ja ravisteli minut kylmin käsin hereille. "Joo", mumisin ja kaivauduin tiukemmin peiton sisään. "Kello on paljon." "Joo, niin on. Tiedän. Mene nyt." Ärsytti, kun mukava uni tultiin keskeyttämään. Hei, minun keskiaika- ja poniuneni! Ehdin kuitenkin jo täysin ihastua Haraldiin, ja varmasti tapaamme Haraldin vielä jossain kirjallisissa seikkailuissani. Harald, hirmuinen uniponini.

torstai 3. helmikuuta 2011

Lasillinen vettä

Viime yönä heräsin taas omaan itkuuni. Itkin kuollutta pappaani jo toistamiseen viikon sisään. Tällä kertaa lepyttelin kesken yöuniensa herännyttä pappaa tarjoamalla hänelle lasillisen vettä, jonka pappa otti vastaan tärisevin käsin ja liikuttunein äänin, kun sai juoda kellolasista. Minun piti pitää lasista vähän kiinni, ettei se olisi läikkynyt papan syliin.