Poni nimeltä Harald

Oli kesä, ja maa oli niin lämmin, että sieti juoksennella paljain jaloin. Lokoisasti karhea pellava viuhui säärten ympärillä, kun juoksin helmojani keräten pitkin käytävää repulleni. Olin juuri saanut sujahtaa onnistuneeseen ja kauniiseen keskiaikapukuuni. Innoissani kipitin muiden tyttöjen luo ja sulloin ylimääräiset tavarat reppuuni odottamaan hetkeä, jolloin palaisin tähän aikaan. Pihamaalta jykevien seinien takaa kuului musiikkia, joka värisytti sydäntäni ja pakotti jalkani johdattamaan minut hyppelehtien paahtavan auringon alle.

Koko pihamaa oli täynnä väkeä. Oli elävöittäjiä aikakauden vaatteissaan, oli kaikkea ihaillen pällisteleviä lapsia vanhempineen. Lapsia eritoten oli paljon. Niitä tuntui virtaavan jatkuvasti lisää alueelle. Katselin, miten nainen muurin vieressä nosteli suuresta säkistä perunoita (eihän keskiajalla ollut perunoita!) nuoremman tytön vakkaan. Tyttö kiitti ja pinkaisi juoksuun, ilmeisesti viemään perunoita äidilleen. Kuului miekkojen kalsketta, ja näin nuorten miesten ystävällisesti mittelevän taitojaan ja voimiaan nurmikentällä hieman matkan päässä. Kaiken markkinahulinan keskellä olin vain onnellinen.

"Isi, missä niitä ritareita on?" kuulin pienen pojan vinkuvan malttamattomuudesta kärttyisänä. Isä bongasi minut ahmimassa joka aistillani tunnelmaa ja päätti sysätä hankalan kysymyksen minulle vastattavaksi. "Kysytäänpäs tuolta linnanneidolta. Se varmaan tietää, kun on tuollainen pukukin päällä. Niin kuin niillä keskiajalla oli, silloin ritarien aikoina. Kysypäs tädiltä, voisiko hän viedä sinut ritarien luo", isä kehotti työntäen pojan eteeni. Poika katsoi minua ujostellen ja kääntyi nyrpeänä pois isänsä puoleen. "Enkä", poika mutisi, ja itkupotkuraivari kuulsi jo äänessä. Isä katsoi minua, ja minä mietin, näytinkö oikeasti joltain oppaalta tai infohenkilöltä ja ennen kaikkea kuvitteliko mies minun hoitavan hänen kärttyisän jälkikasvunsa viihdyttämisen. Totta kai minä auttaisin, kun kerran voisin ja saisin samalla esittää maalaistytön roolia. "Tuletkos, niin mennään katsomaan ritareita", sanoin pojalle. "Enkä minä ole mikään linnanneito, ihan tavallinen maalaistyttö vain, tullut tänne tuolta pienestä kylästä Tervakannaksen liepeiltä. Eikös olekin aika jännittävää täällä markkinoilla? Nämä ovat minullekin vasta toiset markkinat." Jutellessani johdatin pikkupoikaa kohti porttia ja kuhisevaa väen virtaa. Minuakin jännitti, ja perhoset tulvahtivat vatsaani, kun kuulin käynnin kopseen kiveykseen. Pojankin silmät kirkastuivat, ja hän pyörähti ympäri nähdäkseen pian näkyviin ratsastavat ritarit. Vedin poikaa hieman sivummalle kapean kaariportin alla ja pitelin häntä varmuudeksi kevyesti hartioista, jottei hän pääsisi huitoen kirmaamaan hevosten jalkoihin. Rauhoittelin poikaa ja sanoin, että nyt pitäisi olla hetki rauhallisesti paikoillaan ja osoittaa kunnioitustaan ohi ratsastaville ritareille, koska he olivat harvinaisen urheita miehiä ja taitavia sotureita, jotka puolustavat meitä vihollisilta. Itse ihastelin, miten kauniisti ja rauhallisesti hevoset liikkuivat väentungoksesta piittaamatta. Ratsukoiden mentyä päästin pojan juoksemaan muun lapsilauman mukana katsomoon. Itsekin helmoineni kiiruhdin innoissani turnajaiskentän laidalle kannustamaan, kun pääsin pojasta eroon.

Turnajaisten jälkeen tanssahtelin iloisesti omille teilleni. Hevosten näkeminen oli taas saanut minut haaveilemaan kedoilla ratsastamisesta. Palasin muurin toiselle puolelle ja astelin pienen piha-aukean poikki tutun tallirakennuksen kulmalle. Siellä oli koko pienen lapsuuteni ruokkinut kanoja ja ankkoja, kerännyt perhosentoukkia lantalasta, syötin apilankukkia kaneille ja livahdin laitumen aidan välistä samettisen turvan nuuhkittavaksi. Katselin joelle laskevaa laidunta. Kuinka hienoa olisikaan tuntea se vapaus ja liikkuvan hevosen villi voima yhteisenä sävelenä, kun taivaltaisimme noissa kauniissa maisemissa? Kun hevosia ei näkynyt, kuten osasin odottaakin, päätin siirtyä talliin muistelemaan sen hämärien nurkkien nuhjuisuutta. Kiskoin kolisevat ovet auki, ja tuttu tunkkainen, heinäpölyn ryydittämä ilma tulvahti kasvoilleni, sai nenän kutiamaan. Iltapäivän paiste siivilöityi tallin perälle pinottuihin heiniin lankkujen raoista. Ihmetyksekseni heinien keskelle torkkua köllötteli jäntevä, raskasrakenteinen poni. Luulin tallia autioksi, sillä vanha rouva ei ollut pitänyt hevosia enää vuosiin. Säikähdin hevosta, joka kohotti päätään selvästi valpastuneena, ja painoin ovet kiinni. Mitä se hevonen teki vapaana tallissa? Millainenkohan se oli? Jos se päättäisi hermostua, pärjäisinkö sille? Hädissäni yritin saada ovia salvattua, jotta poni ei pääsisi karkuun. Kuulin kuitenkin, miten se nousi ja asteli ovien taa. Pian jo voimakas turvantöytäisy kokeili ovia. Sydän hakkasi korvissani, kun nojasin ovia vasten ja yritin saada salpaa luiskahtamaan paikalleen. Vanha puu kuitenkin murtui, ja salpa lerpahti hyödyttömäksi kiinnikkeiltään. Yritin rauhoittua, mutta tietoisuus siitä, että olin luvatta mennyt kurkistamaan talliin jyskytti raskaana. Poni tuuppi ovea uudestaan selvästi äkäisenä ja yritti purra minua lahoon oveen tulleesta reiästä. Siirryin vähän kauemmas ja mietin, miten selviäisin päästämättä ponia karkaamaan. Samassa poni rymistikin jo ovia vasten ja ryntäsi laukkaan pitkin pihaa. Pyllähdin seinänvierustan heinikkoon räystään varjoon ja katselin kullankeltaisen karvan hohtoa iltapäiväauringon alla. Poni oli kaunis kuin mikä, mutta pahuksen pahansisuinen. Kömmin pystyyn ja lähtiessäni vaanimaan tuota päättömästi juoksevaa ponia hoin itselleni, ettei hevonen juokse ihmisen päälle. Kun seisoin keskellä turnajaisten jälkeen autioitunutta pihaa ja poni säntäili yhä villisti ympäriinsä, kuului talon parvekkeelta takaani äkämystynyt vanhan rouvan huuto: "Voi jumankekka, Haarald! Harald! Tiesin, ettei tuosta konista ole kuin harmia! Harald! Ja pitikö sinunkin mennä sinne talliin tunkemaan nenäsi? Pysy nyt siinä ja yritä estää sitä karkaamasta pihasta. Tulen sinne, kun saan saappaat jalkaan. Haen sen riimun tallista." Sydänalaani kylmäsi ja seisoa jäpitin paikoillani seuraten hevosen liikkeitä katseellani. Rouva katosi parvekkeelta valkoisina kiharahahtuvineen.

Sitten kuulin vielä jotain hälyttävämpää: juttelevia ihmisiä ja kavioiden kapsetta. Ritarikööri oli ratsuineen tulossa kentältä, ja minä seisoin vauhkon ponin kanssa keskellä pihaa. Sydämestäni toivoin, ettei Harald, tuo hirmuinen poni, vauhkoonnuttaisi muita hevosia tai ryntäisi näiden keskelle. Harald höristi korviaan ja näytti saavan lisää kierroksia pyttyyn. Hetken mielijohteesta päätin yrittää saada sen kiinni tai ainakin ohjattua jonnekin muualle kuin ritareiden keskelle. Mekossani hölkkäsin ponin rinnalle ja nojasin sen kylkeen yrittäen ohjata sen puutarhan puiden alle. Harald oli nokkela kaakki ja pyörsi pois alta, mutten luovuttanut, ja niin me jatkoimme tanssiamme kylki kyljessä. Haraldkin tuntui unohtaneen toiset hevoset ja vieraat ihmiset, kun se keskittyi kisaamaan kanssani. Harmillista, että Haraldin mielestä pureminen kuului olennaisena osana herruuskisaamme. Toivoin, että joku ritariseurueesta olisi tullut auttamaan minua Haraldin kiinniottamisessa, sillä olivathan he kokeneita hevosten kanssa, mutta he vain katselivat pihan reunalta hivenen huvittuneina touhuani. Kompastelin helmoihini, keräsin niitä syliini ja poukkoilin ponin kanssa pitkin poikin hiki otsalta valuen. Yhden ritarin silmistä olin tapaavinani itusen lämpöä ja sääliä, ja näin tämän luovuttavan ratsunsa ohjat toiselle ja lähtevän rauhallisesti taistelukaksikkoamme kohti. Minua hävetti. 

"Syötkö sää puuroa?" äiti kysyi korvani vieressä ja ravisteli minut kylmin käsin hereille. "Joo", mumisin ja kaivauduin tiukemmin peiton sisään. "Kello on paljon." "Joo, niin on. Tiedän. Mene nyt." Ärsytti, kun mukava uni tultiin keskeyttämään. Hei, minun keskiaika- ja poniuneni! Ehdin kuitenkin jo täysin ihastua Haraldiin, ja varmasti tapaamme Haraldin vielä jossain kirjallisissa seikkailuissani. Harald, hirmuinen uniponini.

Lasillinen vettä

Viime yönä heräsin taas omaan itkuuni. Itkin kuollutta pappaani jo toistamiseen viikon sisään. Tällä kertaa lepyttelin kesken yöuniensa herännyttä pappaa tarjoamalla hänelle lasillisen vettä, jonka pappa otti vastaan tärisevin käsin ja liikuttunein äänin, kun sai juoda kellolasista. Minun piti pitää lasista vähän kiinni, ettei se olisi läikkynyt papan syliin.