Keisarinna Elisabet

Olin taas mummun luona yötä ja heräsin yöllä kesken unen kauhuissani. Vaikersin istuallani vuoteella ja yritin huitoa jotain ympäriltäni. Heräsin kunnolla vasta, kun mummu tarttui huitovaan käteeni ja herätteli minua tiukasti. Muistan parahtaneeni anteeksi, sillä unessa olin 1700-luvun Pietarissa ja jostain vieraasta syystä Venäjän hovissa. Muistan keskustelleeni naisseurueen kanssa pienen sohvaryhmän äärellä melko vaatimattomassa, sinisessä silkkipuvussa. Naiset olivat kovin kiinnostuneita, miksi olin hovissa ja mistä olin tullut. En osannut selittää kovin hyvin, vaan yritin viedä keskustelun joihinkin arkipäiväisiin ja yhdentekeviin asioihin, kuten säähän, ja jättäytyä itse taka-alalle seurustelussa. Tiesin, ettei minun olisi pitänyt olla siellä.

Ilmeisesti vieras nuori nainen kiinnosti muitakin. Yhtäkkiä kaikki peittyi valtavaan punaiseen silkkivuoreen, joka liikkui uhkaavasti minua kohti. Näin vanteiden piirtyvän puvun läpi sitä mukaa, kun se tuli lähemmäs. Joku, eikä kuka tahansa joku, vaan keisarinna Elisabet itse, yritti istua päälleni, ja tunsin tukehtuvani puvun alle. Yritin siirtyä pois alta, mutta en päässyt enää jaloilleni enkä pystynyt heittäytymään turvaan. Keisarinnan vihaiset sanat kimpoilivat korvilleni, olin hädissäni ja peloissani, rukoilin anteeksiantoa, jos olin istunut keisarinnan paikalle.

Pitsireunaisia tyynyliinoja

Aamulla heräsin kunnolla siihen, kun äiti ja Muikkunen naureskelivat, olinko löytänyt pitsireunaisia tyynyliinoja. Olin yöllä kuulemma ollut lähdössä kävelemään, kumartunut sänkyni vieressä lattialla nukkuneen Muikkusen puoleen, mihin Muikkunen oli herännyt. Muikkunen oli kysynyt, mitä oikein etsin, ja olin vastannut hakevani pitsireunaisia tyynyliinoja. "Jos etsitään niitä aamulla?" Muikkunen oli ehdottanut. Minä olin myöntynyt, mennyt takaisin sänkyyni ja vastannut sieltä: "Minä vain ajattelin, ettei kukaan ala itkeä." Taas näitä yöllisiä seikkailujani. Muistan kyllä nähneeni jotain unta, jossa olin todella suuressa talossa - tai pikemminkin kartanossa - lastenhoitajana ja paimensin perheen pieniä tyttöjä. Saattoi hyvinkin olla, että etsin tyynyliinoja heille.

Hieman minä olen huolissani, sillä unissakävelytaipumukseni on taas osoittanut virkoamisen merkkejä. Lapsenahan saatoin käydä unissani vessassakin ilman mitään ongelmia. Yleensä juoksin vessasta takaisin sänkyyni, koska pelkäsin vessan vetämisääntä niin paljon. Joskus tuli siinä matkalla juostua kirjahyllyäkin päin heräämättä. Nyt aivan viime kuukausina mummu on melkein joka kerta yökyläillessäni herännyt siihen, että olen touhunnut jotain unissani: noussut istumaan, huutanut, puhunut ja ollut nousemassa sängystä. Mummu on aina saanut minut puhumalla palaamaan sänkyyn tai rauhoittumaan.

Minusta yölliset seikkailuni ovat ihan hauskoja, koska niistä ei ole minulle ollut koskaan haittaa, en ole satuttanut itseäni, rikkonut mitään tai aiheuttanut vahinkoa. Nyt pistää vain vähän jännittämään. Olen muuttamassa viimeistään kolmen kuukauden sisään kerrostaloon ja ihan rehellisesti sanottuna viime yön jälkeen minua pelottaa, että lähden kävelemään unissani uudessa kodissanikin. Entä jos lähden ulos asunnostani, käännän hellan päälle, menen parvekkeelle...? Rappukäytävässäkin on jo oikein hyvät portaat, joissa voin kaatua ja teloa itseni. Mitään muuta en yksin asumisessa pelkääkään kuin sitä, että unissakävelyni aiheuttaa ongelmia, kun ei ole ketään sanomassa minulle, että menepäs takaisin nukkumaan.