Bond-tyttönä

Näin viime yönä unta, että pelastin haavoittuneen James Bondin verenhimoiselta kiinalaiselta salamurhaajalta, kommunistiagentilta. Olimme saaneet selville jotain. Muistan vain hämyisen, ankean huoneen, jossa oli suttuiset ikkunat, paljon puulaatikoita ja yksinäinen tuoli. Katossa risteili metalliputkia. Huoneessa oli tummia hahmoja, hyvin säntillisen näköisiä ja ryhdikkäitä. Yhtäkkiä meitä jahtasi hampaat irvessä vähän turhan tehokas toveri, jonka onnistui haavoittaa Bondia kylkeen takaapäin. En ole aivan varma, kuka Jamesia haavoitti. Hullu kiinalainen hyökkäsi takaa Jamesin kimppuun ja yritti lukita tämän paikoilleen käsistä vääntämällä. Samalla jostain kuului laukaus, ja Jamesin paita oli riekaleina ja veressä kylkikaaren alta. En tiedä, puukottiko takaa hyökännyt kiinalainen vai ammuttiinko Jamesia. James joka tapauksessa iski kiinalaista yllättäen palleaan ja pääsi pakenemaan suojaan, jossa totesimme Jamesin vammat melko pahoiksi, vaikka agentti itse niitä vähättelikin: "On sitä pahempaakin nähty näissä hommissa." Kiinalaissotilaiden saappaiden kopina kiritti meidät pakomatkalle piilostamme lastauslaatikoiden takaa.

Pakenimme padon harjaa pitkin. Mielipuolinen kiinalainen päästeli vinhoja taisteluhuutoja pinkoessaan perässämme kuin ohjus. Yritimme väistellä hyökkäyksiä ja puikkelehdimme rautakaiteiden välissä ja välillä niiden ulkopuolella. Yhtäkkiä jouduimme kahden tiiliseinän välissä olleen vesiputouksen huipulle. Mitäs nyt? Kiinalainen karjui ties mitä ja saavutti meitä kovaa vauhtia. Kuolisimme kuitenkin. Hyppäsimme tandemina hurjan base-hypyn, ja yritin pitää Jamesia sen verran tajuissaan, että hän voisi hoitaa meidät turvallisesti maahan. Minä en laskuvarjostakaan mitään muuta ymmärtänyt kuin sen, että pääsisin nyt hyppäämään sen kuuluisan Union Jack -varjon varassa, niin kuin aina kaikissa elokuvissa - että äiti olisi ylpeä!

Päästyämme alas kamppailin irrottaakseni varjon. James oli lyyhistynyt maahan. Temmoin hänet irti valjaista ja varjosta ja puoliksi raahasin, puoliksi kannoin viittä vaille tajutonta agenttia niskassani. Tiesin, että minun pitäisi jaksaa enää hetki, Japanin suurlähetystö olisi aivan lähellä. Putouksen yläpäästä kuului raivoisia komentoja, kun sinne oli kokoontunut kokonainen joukkueellinen sotilaita. Meitä yritettiin ampua, mutta etäisyyttä oli liikaa meidän onneksemme. Komentaja käski kajahtaneen kiinalaisen peräämme, ja mies rynnisti täyttämään tehtäväänsä villisti ulisten. Jamesin tila oli heikko, ja paniikki alkoi kasvaa sisälläni. Yritin rauhoitella itseäni ja pakottautua pysymään rauhallisena ja päättäväisenä, sillä jos päättäisin selvitä, minä selviäisin, ja niin selviäisi Jameskin, kun vain saisin hänet toimitettua hoitoon mahdollisimman nopeasti.

Pääsimme viimein Japanin suurlähetystöön. Ryntäsin sisään ja kaaduimme kummatkin lähetystön aulan lattialle. Minä könysin pystyyn ja pälyilin ympärilleni hikisenä, tärisevänä, naarmuilla, tukka päätä myöten liimautuneena ja täydellisen voimattomana raahattuani aikuista miestä. Huusin lääkäriä kuin viimeistä päivää ja yritin samalla tutkia Jamesia ja kartoittaa ulkoisia uhkia: jos lääkärin ja ystävällisten japanilaisten sijaan ilmestyisikin aseistautuneita, vihamielisiä joukkoja? Tiesin kuitenkin, että Kiinan ja Japanin välit eivät olleet kovin lämpimät, joten uskalsin toivoa, että olisimme turvassa.

Paikalle juoksikin japanilaismiehiä tummissa puvuissa ja pian muutaman huudon jälkeen myös ensihoitajia, jotka nostivat Jamesin paareille ja auttoivat minut paarien perässä sairaalan näköiseen kellariin, jossa James laitettiin heti letkuihin ja alettiin tutkia vammoja. Minustakin oltiin huolissaan, mutta vakuutin olevani ihan kunnossa, kun vain saisin lasillisen vettä. Puuskutin raskaasti ja pyyhin hikeä hihaani katsellessani, mitä Jamesille tehtiin. Minua oksetti, kun näin, miten haavaa ronkittiin parin miehen pidellessä irvistelevää Jamesia aloillaan. Sitten kaikki yhtäkkiä katosivat ja jättivät meidät aivan huomiotta. Haava oli yhä auki, mutta se ei enää vuotanut niin paljoa. James oli tajuissaan, vaikka makasi liikkumattomana, voipuneena paikallaan kuin kuollut.

Minä nousin mennäkseni katsomaan ja kysymään oloa, kun samassa ovesta kiirehti sairaanhoitaja, joka oli minun silmääni hyvin irvokkaasti pukeutunut. Epäilykseni heräsivät onneksi ajoissa ja ehdin sysätä Jamesin paareineen hoitsun ulottumattomiin nähtyäni pelottavan virneen ja injektioruiskun. Kiinalaismies yritti iskeä jälleen. En tiennyt, miten hän oli sinne päässyt, mutta ensimmäinen ajatukseni oli, että kiinalaiset ja japanilaiset olivat yhdistäneet voimansa kiinalaisten vakuutettua, että me olemme ne pahikset. James hätkähti paareilla istumaan, kiskaisi itsensä letkuista ja repi paitaa ylleen todeten, että kyllä tässä tulikin levättyä ja tätä hoitoa oli saatu jo ihan tarpeeksi. Samalla minä lähdin juoksuttamaan paareja kohti autohallia Jamesin istuessa kyydissä ja kerätessä varusteitaan toimintaa varten.

Hyvässä vauhdissa loikkasin itsekin paarien kyytiin potkittuani tarpeeksi vauhtia ja kaahasimme tsekkaamassa hyviä pakoautoja. Peräämme ryntäsi kauhea lauma aseistautuneita turvamiehiä ja se kiinalainen, totta kai. Autoa oli kauhean vaikea valita. Minä en niistä ymmärtänyt mitään, yritin vain löytää mahdollisimman tehokkaan näköisen. En millään löytänyt sopivaa, ja kun yritin kysyä Jamesilta, millainen auto olisi hyvä, sain vastaukseksi vain karjaisun: "Ihan sama, jokin auto vain, jolla pääsee pakoon! Päätä nyt." Katselin arvioiden kaikkia kauniita, mustina ja hopeisina kiiltäviä autoja, vilkuilin ovelle, josta halliin valui koko ajan lisää väkeä meitä nappaamaan. Oli pakko valita. Pysäytin paarit jonkin auton luo, ja totta kai se oli koko hallin ainoa romu: aivan tavallinen, hieman nuhjaantunut, homeensininen henkilöauto jostain 70-80-luvulta. Se sitten. Vaikka vieressä olisi hohdellut uutuuttaan oikeita superautoja.

Autoin Jamesin kuskinpaikalle, sysäsin paarit meitä väijyvään väkijoukkoon ja sujahdin itse takapenkille, mutta saman tien kuuluikin jo tiukka käsky tulla etupenkille ohjaamaan. Niin minä sitten siinä moottorin ottaessa tehoja kiipesin penkkien välistä Jamesin syliin ja tartuin rattiin, kun James polkaisi kaasua ja alkoi ampua suojatulta. Selkeä työnjako. Syöksyimme kohti väkijoukkoa. Meitä kohti ammuttiin. Ihmisiä loikki pois alta. James käytteli polkimia ja ampui harkitusti ikkunasta, kun minä pyörittelin rattia adrenaliinin kohistessa korvissa. "En minä ole koskaan ajanut autoa!" huusin kaiken paukkeen ja metelin yli vähän kauhuissani. "Nytpähän opit. Hyvin se menee, anna mennä vain. Yritetään päästä ulos!" James vastasi vähän ehkä huvittuneenakin mutta hyvin vakavana.

Vähän aikaa ympäri hervotonta autotallia kruisailtuamme pääsimme vihdoin karkuun. Tosin niin pääsi kiinalainenkin, mutta tärkeämpää oli päästä elävänä omaan tukikohtaan paikattavaksi. Mutta ehkä me vielä etsimme sen kiinalaisen jonain yönä.

Jamesin sylissä ainakin oli oikein kiva istua. Jossain vaiheessa unta muistan ajatelleeni, että pitäisikö minun nyt huokaista se "Oh, James...", joka jokaisessa leffassa aina tulee jossain välissä, mutta päätin, että se olisi ollut liian noloa ja typerää, kun oli tosi kyseessä ja tilanne päällä.