"Olen isäsi." "Eeeeiii!"

Näin painajaista, että Darth Vader oli isäni ja ilmestyi aivan yllättäen vanhempieni luo vaatimaan, että saisi nähdä lapsensa. Olin ulkona veljeni kanssa, kun droidiarmeija marssi paikalle. Onneksi ne oli määrätty vain piirittämään meidät ja kielletty missään olosuhteissa ampumasta. Jollain kumman onnenkantamoisella pistimme droidit palasiksi ja pakettiin ja syöksyimme sisälle turvaan. Minä kielsin äitiä päästämästä Vaderia sisään ja piilouduin veljeni kanssa huoneeseeni. Vader loikoi takapihan keinussa ja uhkasi odottavansa, kunnes hän saisi tavata poikansa. Veljeni kävi urheasti taisteluun Vaderia vastaan, mutta sai surmansa. Tapettuaan veljeni Vader yhtäkkiä tajusi, että oli surmannut poikansa, tilanne oli karannut käsistä eikä niin ollut tarkoitettu - oho, karkasi vähän lapasesta. Minä kyyristelin kirjoituspöytäni alla ja yritin hillitä pelkoani, ettei Vader huomaisi minua niin helposti. Vader pasteerasi ikkunan takana ja käänsi sälekaihtimet aina auki Voiman avulla, kun olin ne ensin sulkenut. Ilmeisesti hän arvasi, että piileskelin siinä huoneessa. Vader tiukkasi äidiltä, että oliko hänellä tytär, josta hän ei ollut koskaan tiennyt mitään. Vader oli enimmäkseen jotenkin hupaisa, koska hän tahtoi vain nähdä lapsensa isän ominaisuudessa ja kun kaikki ei sujunut suunnitelmien mukaan, pintaan nousi äkkipikainen ja silmitön diktaattori, ja näitä puuskia Vader yritti aina hillitä ja tyynnytellä. "Jos se tyttö ei tällä sekunnilla tule tänne isäänsä katsomaan, niin kaivan sen hempukan vaikka väkisin esiin!" "Vader, käyttäydy! Et varmasti kaiva ketään mistään ja käsket nuo ruosteiset droidisi pois saman tien. Ei lasten tarvitse nähdä tuollaista isää!" Äiti oli aika tiukka täti ja pisti Vaderin kuriin. Mutta minua alkoi tavallaan kutkuttaa Vaderin tapaaminen, vaikken ollutkaan ihan varma, mitä Vader minusta tahtoi, miten suhtautuisin häneen ja pystyisinkö vastustamaan häntä, mitä ikinä hänellä olisikaan minun varalleni suunniteltuna... Lisäksi minun teki mieli esittää äidilleni muutama kysymys hänen nuoruuden seikkailuistaan. Äiti, mitä helkattia?! Lapsia Darth Vaderin kanssa?

Tanssikisoja ja kummitusäitejä

Viime yönä tanssin vanhan peruskouluni pihalla ja tein taas kerran piruetteja ilman, että jalat koskivat maahan. Tykkään näistä leijumissunista. Joku sattui näkemään fysiikan lakeja rikkovat piruettini ja tuli kysymään, olenko siinä tanssikisassa. Ihmettelin, että missä tanssikisassa. Kuulemma siinä, joka tulee tv:stä. Ei, en ollut. Samassa joku juontajahörhö pamahti paikalle ja alkoi pajattaa, että huomennahan on sitten ensimmäiset kuvaukset, mutta minun pitäisi sitten hankkia kaikkiin jaksoihin omat kengät. Sanoin, etten ollut ilmoittautunut mihinkään kisaan eikä minua kuvattaisi mihinkään ohjelmaan minään sarjan kiintiöpellenä. Juontaja totesi, etten ollutkaan ilmoittautunut, mutta että he olivat tuotantotiimin kanssa päättäneet valita minut mukaan. Huusin, etten tule mukaan, minua ette saa raahattua studiolle, ja juoksin pois. Leijumisunissa on vain se huono puoli, että ei koskaan tiedä, milloin sattuu kesken juoksun ponnahtamaan ilmaan, ja niinhän siinä kävi, että kun minun piti paeta ahdistelijoitani, päräytin vielä kunnon piruettisarjan, kun hyppäsin vesilätäkön yli. Lähtivät perään, ja juoksin jossain rappukäytävässäkin vielä karkuun, kunnes pääsin ala-asteen puolelle ja eksytin ne. Jo toinen ahdistava uni putkeen.

Ai niin, löysin minä tänä yönä jonkin autiotalonkin, jossa asui kummitusperhe ilman äitiä ja yhtäkkiä kummituslapset luulivat minua äidikseen. Kummituskersojen isäkin oli hieman äkäinen ja tivasi, missä olen ollut, kun ollut ollut kotona kunnon vaimon tapaan vaan hylännyt lapset yksin sellaiseen murjuun. Yritin selittää, etten minä ollut heidän äitinsä enkä kummitus alkuunkaan, mutta se oli kuulemma ongelmista vähäisin ja helposti järjestettävissä.

Verenhimoisten tappajamustekalojen hyökkäys

Jos minä jotain opin, niin ei pitäisi katsoa Avaraa luontoa. Siinä oli viime lauantaina tursaita, jotka nyt tulivat mutantoituneina versioina uneeni. Varsinaisesta unesta en muista mitään muuta kuin että sänkyyni hyökkäsi lauma limaisia, ällöttäviä ja hyvin verenhimoisia tappajamustekaloja, jotka eivät olleet edes kovin suuria, mutta sitäkin nälkäisempiä.

Varsinaisesti heräsin siihen, että seisoin sänkyni vieressä täydessä paniikissa ja veuhdoin peittoani täydellä raivolla ravistaakseni kaikki mustekalat pois. Huoneessa oli valot päällä: olin sytyttänyt kattovalaisimen ja vääntänyt himmentimen kaakkoon häätääkseni mustekalat kirkkaalla valolla. Tätä ennen on hyvin hämärä mielikuva  siitä, että olisin rynnännyt ylös sängystä ja olohuoneeseen pakoon mustekaloja ravistellen niitä kimpustani. Ilmeisesti olin sitten rohkaistunut palaamaan makuuhuoneen puolelle, sytyttänyt valot (ja kummasti minusta tuntuu, että olin myös rämplännyt himmennintä edestakaisin muutaman kerran) ja käynyt peiton kimppuun. Mustekaloja ei kuitenkaan löytynyt. Onneksi. Tiedä sitten, minne piiloutuivat...

Töissä olo oli varsin nuutunut eeppisen yöllisen taistelun jäljiltä. Olin herännyt 3.04.

Kylpee Julius Caesarin kanssa

Ulkona oli menossa jokin mylläkkä, kansannousu, kapina tai muu vastaava. Tanner pölisi, ja minä yritin etsiytyä suojaan. Luikahdin kivipylväiden välistä, luolamaisesta ovesta sisään tilaan, joka osoittautuikin roomalaiseksi kylpyläksi. Minulla oli taas se ikävä tunne, etten minä olisi saanut olla siellä, minne olin päätynyt. Toisaalta en halunnut olla liiemmin luotisateessakaan siellä, mistä olin tullut. Päätin vain varovaisesti hipsiä eteenpäin ja etsiä jonkin sopivan piilopaikan.

Hiivin pitkin kylpylän varjoisia seiniä pylväiden suojissa. Vaikka olin kauhusta kankeana, ihastelin seinien kauniita mosaiikkitöitä. Paikka oli kaiken kaikkiaan varsin rapistunut, aivan kuin se olisi vuosisatojen takaa ja nyt yhtäkkiä otettu jälleen käyttöön. Pienistä altaista nousi lämmintä höyryä, ja ilmaa oli ihanan helppo hengittää ulkona vallinneen pölypilven jälkeen. Siellä täällä kulki naisia valkoisissa toogissa kantaen milloin mitäkin: pyyhkeitä, tuoksuvaa amforaa, ruokatarjotinta... Oli hyvin hiljaista, vaikka altaissa näytti istuvan useita kylpijöitä.

Olin ilmeisesti tätä näkymää tuijotellessani joutunut liian kauaksi seinänvierustan varjoista, sillä yksi naisista loi minuun terävän katseen. Hän käveli rivakasti luokseni ja työnsi syliini kasan valkoisia pyyhkeitä. "Sinä olet uusi", nainen tokaisi ja kertoi minulle, että minä en saisi puhua vieraille tai jäädä vitkuttelemaan, työt hoidettiin hyvin ja ripeästi ja minun työni olisi pitää kylpijät tyytyväisinä. Kylpylä oli kuuluisa hyvästä palvelustaan. "Tuossa", nainen sanoi ja heitti minulle vielä kasan valkoista kangasta. Sen oli kai tarkoitus olla tooga, työasuni. "Pue yllesi", ohje kuului. Minä yritin parhaani taiteilla omat vaatteeni siistiin pinoon kylpylän nurkkaan ja kieputtaa kankaasta jokseenkin järkevän ja käytännöllisen vaatteen vartaloni suojaksi. Nainen ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä. Oloni oli alaston, ja tooga tuntui valuvan aina toisaalta, kun sain sen jostain korjattua. Yritin pyytää tunikaa toogani alle, mutta en saanut edes vastausta. Ei ilmeisesti kuulunut talon tapoihin. Pyyhkeet käsivarsillani minut tönäistiin kohti erästä allasta. Ymmärsin vihjeen, että minun olisi ryhdyttävä töihin, vaikka minulla ei ollut mitään käsitystä, mitä minun pitäisi tehdä. Ajattelin, että vain kulkisin ympäriinsä sen näköisenä, että olisin tekemässä jotain, ja tilaisuuden tullen livistäisin.

Kävelin yhden altaan ohi ja katselin siinä likoavia miehiä. Yritin päästä selville jutun jujusta: Mikä paikka tämä oikein oli? Oliko tämä sallittu vain miespuolisille asiakkaille? Tultiinko tänne vain kylpemään vai oliko miehillä mielessään muunkinlaiset huvit, joita meidän naisten olisi kuulunut heille tarjota? Ajatuskin kuvotti minua. Näytti kuitenkin siltä, että naiset vain tarjoilivat altaiden reunalta, joskus altaassakin toogassaan kahlaten, mutta mitään prostituutioon viittaavaa en havainnut. Kerran vanhempi nainen käskytti yhden tytöistä ylös altaasta, kun tämä oli painautunut liian likelle asiakasta.

Jatkoin vaelteluani ympäri altaiden täplittämää luolaa. Kävelin paljain jaloin suurten palmunlehväisten kasiven välissä ja yritin pysytellä mahdollisimman piilossa ja poissa jaloista. Pahaksi onnekseni joku vanhemmista naisista huomasi minut maleksimassa ympärilleni kuikuillen, joten hän käskytti minut heti viemään pyyhkeitä eräälle tietylle altaalle hieman syrjässä muista. Katsoin parhaaksi totella ja hieman säikähtäneenä kipitin minulle osoitettuun suuntaan. Allas oli muutaman porrasaskelman verran kohotettu muusta luolan tasosta. Se sijaitsi pienessä syvennyksessä, jonka reunalla oli kaunis pylväikkö. Minä ihmettelin, miksi minut oli käsketty sinne. Lähistöllä ei ollut ketään. Vesi tuoksui hienostuneen kauniilta, ylelliseltä. Kasvit peittivät hieman näkyvyyttä muille altaille. Seisoin hermostuneena paikallani ja mietin, olinko oikeassa paikassa. En voinut olla. Menin tarjoamaan pyyhkeitä läheisen altaan miehille. He vain nauroivat ja viittoivat, että heillä oli jo pyyhkeet. Ystävällisesti he opastivat minut tieheni. Ei näin. Sain jälleen vihaisia katseita allastädiltä. Vetäydyin takaisin sen eriskummallisen kauniin altaan luo, ja tädin katse pehmeni hieman. Ilmeisesti siis olin kuitenkin oikeassa paikassa.

Hetken liikuskelin melkein pelokkaana ympäri allasta. Ihastelin sen kauneutta ja mieleni teki kokeilla varpailla, kuinka lämmintä vesi mahtoi olla, kun se niin kauniisti höyrysi. Arvelin, että minun ei kuitenkaan ollut sallittua koskeakaan veteen. Altaan ympärille istutettujen kasvien ympärillä oli valkeita kiviä, joiden joukossa oli yksi täydellisen munanmuotoinen, kiiltäväksi hioutunut yksilö, jonka olisin tahtonut ottaa mukaan ja viedä mummulleni.

Yhtäkkiä kuulin ääniä verhon takaa. Suoristauduin juuri ajoissa, jotta näin sisään pamahtavan pari henkivartijalta näyttävää herraa roomalaisessa sotisovassaan, ja minulle alkoi hiljalleen valjeta karu totuus siitä, ettei kyseessä ollut mikään turisteille tarjottava "koe päivä roomalaisessa kylpylässä" -pakettimatka. Joukon jatkeena sisään saapasteli kukas muukaan kuin itse Julius Caesar kintereillään pari nuorta roomatarta. Loin katseeni alas ja vetäydyin sivummalle. Roomattaret auttoivat keisariaan riisuuntumaan. Ilman koreilevia vaatteitaan Julius Caesarkin näytti aivan tavalliselta, harmaantuneelta mieheltä. Joskin pitkältä ja hyväkuntoiselta sellaiselta, vaikka ikä näkyikin jo hänen ihollaan. Myös henkivartijat riisuutuivat hallitsijansa merkistä, ja yhdessä mieskolmikko laskeutui altaaseen. Roomattaret seisoivat vaitonaisina hieman kauempana Jullen vaatteiden vieressä ja näyttivät lähinnä kivettyneiltä.

Minäkin pysyttelin paikoillani. Pyyhkeet sylissäni seisoin selkä seinää vasten mahdollisimman kaukana altaasta katse luotuna jonnekin kauas allasluolan toiselle puolen. Jökötin paikalleni kuin paraskin patsas. Hetken aikaa miehet istuivat altaassa kiinnittämättä minuun mitään huomiota, keskustelevan jostain politiikkaan liittyvästä hyvin jokapäiväiseen sävyyn. Yllättäen harmaantunut Julius Caesar kuitenkin korotti hieman ääntään, jotta minäkin kuulisin vahtipaikkaani ja lausui ystävälliseen, joskin ylhäiseen sävyyn: "Tyttö, sinä olet uusi täällä. En ole nähnyt sinua aiemmin. Sanopas sinä, mitä tästä ajattelet. Arvostaisin tuoreita ajatuksia." Minä säpsähdin, ja henkivartijatkin näyttivät yllättyneiltä, vähän kärttyisiltäkin: heidän lausuntojaan ei ilmeisesti arvostettu, ja kilpailevaa mielipidettä pyydettiin vielä naiselta! He eivät kuitenkaan voineet protestoida keisaria vastaan, ja Julius näytti itsekin tietävän sen luodessaan rauhallisen katseen vartijoihinsa. "Nämä kaksi latvalahoa eivät taida pitää siitä, että puhuttelen sinua, mutta minun asemassani oleva mies puhuttelee, ketä tahtoo", hän totesi minulle rauhallisesti. En ollut kuullut puoliakaan, mitä miehet olivat puhuneet, enkä oikein tiennyt, mistä tarkalleen ottaen oli kyse. Yritin epätoivoisesti kelata mielessäni kaikkia antiikin Roomaa käsitelleitä historian tunteja, josko niistä olisi mitään apua tässä ahdingossa. Mieleeni nousivat vain Kreikan kaupunkivaltiot, myytit ja mytologiat, Aristoteleen runousoppi, amfiteatterit, gladiaattoritaistelut, poliittinen järjestelmä ja jatkuvat kahinat. Kreikasta tuskin kannattaisi kauheasti mainita tälle herralle. Varmasti kasvoiltani näki, että mietin ankarasti. Samalla vilkuilin, näkikö allasemäntä, että puhuin kylpijän kanssa - enkä edes kenen tahansa kylpijän kanssa! Olin varma, että joutuisin suuriin ongelmiin, jos minut nähtäisiin puhumassa itsensä Caesarin kanssa.

Vastasin jotain ympäripyöreää: hitunen mielistelyä, hitunen kritiikkiä ja ei ainakaan uhkaavassa määrin omaa ajattelua, mikä ei tietenkään olisi sopinut naiselle. Caesar vaikutti hyvin tyytyväiseltä. "Kuunnelkaas tätä nuorta naista! Mihin minä oikeastaan edes tarvitsen teitä? Voisin palkata hänet ja heittää koko juonittelevan, selkäänpuukottavan hallituksen pihalle ja valtakuntani voisi kukoistaa!" herra keisari ylisti minua. "Aivan kuin hän tietäisi, millaisen tuhon partaalle me keikumme. Noin viisaita sanoja, aivan kuin tulevaisuudesta." Nämä sanat saivat minut säikähtämään: pitäisi jatkossa puhua varovaisemmin ja näytellä vähän tyhmää, jotta en paljastuisi.

Caesar oli hyvin kiinnostunut kuulemaan lisää mielipiteitäni ja ajatuksiani ja kutsui minut laskeutumaan kylpyyn kanssaan. Ensin kieltäydyin automaattisesti ja peräännyin, mutta näin heti katseesta, että keisarin pyynnöstä ei sopinut kieltäytyä. Laskeuduin varovasti lämpimään kylpyveteen ja tunsin, miten kevyesti laskeutuva kangas ympärilläni kastui, muuttui raskaaksi ja liimautui vartalooni. Olin kiusallisen tietoinen, että kangas paljasti nyt enemmän kuin olisin tahtonut paljastaa. Kun minä laskeuduin veteen, henkivartijat nousivat mielenosoituksellisesti ylös ja ilmoittivat, että eivät kylpisi naisen kanssa. Roomattaret kihisivät sivummalla ja esittivät vastaväitteitä, mutta Caesar käski heidän vaieta. Hän ilmoitti haluavansa keskustella valtakuntansa tulevaisuudesta "tämän älykkään nuoren naisen kanssa, joka on viisaudessaan kuin jumalten sanansaattaja". Keille tämä ei sopisi, että hän, Rooman keisari, keskustelisi kylvyssä naisen kanssa, voisivat poistua. Tärisin vyötäröäni myöten lämpimässä vedessä ja keräsin ympäriinsä lilluvaa toogaa tiukemmin ympärilleni ja odotin.

Minut viitattiin istumaan. Kuuliaisesti istahdin marmori-istuimelle saniaisten ja palmujen katveeseen mahdollisimman kunnioittavan etäisyyden päähän keisarista jo maisemallisista syistä. En tahtonut esitellä itseäni, ja kasvien varjot antoivat edes hieman suojaa. Olin myös melko varma, että allasemäntä saisi vuosituhannen slaakin, jos hän näkisi minut kylpemässä keisarin kanssa. Sitten Caesar alkoi puhua. Hän kertoili minulle pitkät pätkät politiikasta, valtakunnastaan, saavutuksistaan sotakentillä... Veden lämpö alkoi unettaa minua, ehkä sen tuoksussakin oli jotain. Katseeni alkoi harhautua siihen munanmuotoiseen, helmiäisenvalkoiseen kiveen, jonka olin jo aikaisemmin pistänyt merkille saapuessani altaalle. Olin aivan varma, että kivessä oli jotakin, se oli tärkeä ja että sillä olisi jotain mystisiä voimia, jotka olisivat avain moneen ongelmaan. En enää kuunnellut Caesaria, jonka puheet olivat muuttuneet lähinnä korskeaksi itsekehuksi siitä, miten hän vielä niin vanhallakin iällä oli enemmän mies kuin kukaan häntä ennen ollut tai hänen jälkeensä tuleva voisi koskaan olla.

Suihkuun ja keikalle

Viime yönä olin saastuneella lammella, jossa uiskenteli mutanttipiraijoja, ja kuvaan ilmestyi myös Herrasen Mikko, joka totesi, että pitää käydä suihkussa ennen keikkaa, kun on kahlannut syövyttävässä vedessä. Minä yritin pelastaa jotain honteloa siltaa, joka johti lammen keskellä olleeseen ränsistyneeseen huvimajaan, koska minun piti hakea huvimajasta jotain, ja Mikko auttoi tukemaan lahoa siltaa. Kun kysyin, mitä Mikko siellä oikein teki, vastaus oli yksinkertainen: "Jeesaan nyt ensin tän sillan kaa, ja sitten meen keikalle."

Demoniset päät

Olin Tunan luona pääsiäisyökylässä, ja vietimme jonkinlaista munajuhlaa mussuttamalla pääsiäisherkkuja pitkin iltaa, kunnes saimme vatsamme kipeiksi. Nukuimme pienessä parisängyssä vierekkäin, minä seinän puolella.

Keskellä yötä näin unta, että seinän läpi pimeydestä hyökkäsi kaksi demonista, savusta muodostunutta päätä. Kidat ammollaan ne syöksyivät minun kimppuuni ja yrittivät syödä minut. Kauhuissani pakenin, minkä pystyin. Heräsin jonkinlaiseen puolihorteiseen tilaan, tunsin, miten rämmin nukkuvan Tunan yli. Olin sen verran tolkuissani, joskaan en täysin hereillä, että en sännännyt jaloilleni, vaan jäin istumaan sängyn reunalle. Unessa uikutin vain "Hui! Hui! Hui!", ja horteen läpi kuulin, miten Tuna kysyi minulta: "Mitä nyt?" Kuulin itseni vastaavan vain: "Hui." Kömmin takaisin omalle paikalleni nukkumaan ja nukuin muutaman tunnin. Heräsin kyllä verrattain varhain.

Todennäköisyyksien todistuslausekkeita

Näin unta, että eksyin vahingossa mummun pihalle lukion pitkän matikan tunnille vääntämään todennäköisyyksien todistuslausekkeita, jotka olivat vähintäänkin epämääräisiä ja ahdistavia, ja opettamaan naapurin nörttipojalle valssia vanhojen tansseihin. Olipahan taas hyödyllinen yö.

Milavidassa M. de Lullyn kanssa

Talven ikeestä heräilevä, keväinen Tukholma, pölyiset kadut ja kuraiset puistot ja nurmikot. Taivas oli keväisen sininen. Meidät oli kutsuttu Kristinehovs Malmgårdiin suuriin kevättanssiaisiin. Taivalsimme matkalaukkuinemme pitkin katua ja näimme Kristinehovin kohoavan kukkulallaan Södermalmilla talven jälkeen ränsistyneenä nuokkuvan puiston keskellä.

Ennen varsinaisia tanssiaisia meille oli järjestetty tanssiharjoitukset. Ne järjestettiin suuressa marmorisalissa, joka edusti selvästi italialaista barokkia. Olimme saapuneet niin tiukalla aikataululla, ettemme ehtineet vaihtaa edes vaatteita, vaan törmäsimme sisään tuohon vaikuttavaan palatsiin matkalaukkuinemme, arkivaatteissamme. Sisällä oli menossa valtaisa hyörinä. Kaikki olivat pukeutuneet 1700-lukuisesti ja säntäilivät ympäriinsä. Menimme matkalaukkuinemme suureen saliin, josta kuului musiikkia ja tanssimestarin ääni, joka jutteli vuoroin orkesterille, vuoroin tanssivalle parille. Pysähdyimme seuraamaan opetustilannetta loppuun salin seinustalle. Tanssimestarin mustassa leijonanharjakampauksessa ja punaisessa samettitakissa oli jotain hyvin tuttua. Vaaleansinisten sukkien verhoamien jalkojen sirosta asennosta näin, että tämä mies oli totisesti ammattimainen tanssimestari. Jännityksestä hymyillen jätin matkalaukkuni ja hain hyvän tanssiasennon, jossa aioin odottaa, että tuo mies huomaisi meidät.

Muukin seurueemme oli jäänyt vierelleni seuraamaan tilannetta. Fredrika vaikutti hieman hermostuneelta odottamiseen. Paronitar pyöri ympäriinsä ihastellen salin uljautta, hipelöiden verhoja ja osoitellen kattofreskoja. Paroni oli jossain kumman välissä ehtinyt vaihtaa aikalaiset vaatteet ylleen ja haali nyt matkatavaroita rumpukasseineen yhteen kasaan, jotta niitä olisi helpompi vahtia. Oma tanssimestarimme hymyili leveästi ja hieroi käsiään odottavasti katsellen ympärilleen. Hän näytti malttamattomalta ja oli selvästi myös ymmärtänyt, miten hyvä opettaja meillä olisi.

Melkein saman tien kuin astuimme saliin ja ehdimme jotenkin asettua aloillemme, tuo punatakkinen, leijonanharjainen mies taputti käsiään napakasti pari kertaa merkiksi soittajille ja tanssijoille, että riittäisi tällä kertaa, ja kääntyi ympäri. Leukani oli pudota lattiaan. Edessäni seisoi ilmielävänä nuori Jean-Baptiste Lully, itse Ludvig XIV:n hovissa työskennellyt säveltäjä. Unessa hän oli kuitenkin tanssimestari. Tunsin häkellyksen hohkaavan myös vieressäni seisseestä omasta tanssimestaristamme. Loppuseurue ei tainnut tunnistaa miestä. Samassa hetkessä tajusin, että olimme yhtäkkiä siirtyneet oikeasti 1700-luvulle ja olin kiusallisen tietoinen siitä, että jotain oli pahasti pielessä, sillä Lully oli elänyt 1600-luvun Ranskassa. Ennen kuin ehdin ajatella enempää, olin jo huudahtanut ääni täynnä hallitsematonta hämmästyneisyyttä: "Monsieur de Lully!" Muutkin havahtuivat tuijottamaan miestä. Hetken tuijotettuaan he kuitenkin katosivat jonnekin eteisaulaan selvittämään, missä voisimme vaihtaa vaatteemme, ja etsimään tuttuja gustafskålaajia.

"Ah, mutta mademoisellehan tunnistaa minut! Vaikka emme liene ennen tavanneet", Lully löi kätensä yhteen ilahtuneen kuuloisesti. Ystävällisen näköisesti hymyillen syntyjään italialainen tanssimestari käveli minun ja tanssimestarimme luokse. Hän kumarsi kevyesti, ja minä vaivuin refleksinomaisesti syvään révérenceen ja näin silmäkulmastani myös tanssimestarimme tervehtivän vuosisatojen takaista kollegaansa pienellä kumarruksella. Poskiani kuumotti, ja olin aivan sekaisin, mitä minun pitäisi tehdä tavatessani itsensä Jean-Baptiste Lully. Sopertelin kaikenlaista sekavaa, kuten miten suuri kunnia oli tavata hänet ja etten ollut osannut odottaakaan, olisi pitänyt varautua ja pukeutua paremmin, mutta kun oli kiire, ja toivottavasti tanssimestari antaisi anteeksi, ettemme ehkä olisikaan niin hyviä tanssijoita kuin hän odottaisi... Hermostunutta löpinää. Lully naurahti hyväntahtoisesti. Nauru pesiytyi hänen tummiin silmiinsä pienenä pilkkeenä. "No niin, no niin... ei tässä kuninkaita olla, ihan rauhassa vain, mademoiselle", hän rauhoitteli. Nolostuneena ojentauduin niiauksestani ja nostin katseeni. Äh, mikä idiootti minä osasinkaan olla! "Neiti olisi pärjännyt hyvin Versailles'ssa", Lully puoliksi kiusoitteli.


Joku piioista huomasi meidät, säntäsi luoksemme kauhuissaan ja hätäili, että seuraisimme häntä. Hän selitti, että nyt olisi kiire. Meidän pitäisi vaihtaa vaatteita, kuten ystäviemmekin, ennen kuin meidät löydettäisiin. Huoli varjosti Lullyn katseen, kun hän kiirehti ripein askelin suurten ikkunoiden luo. Hän nojautui eteen tähystääkseen puiston tuolla puolen kulkevalle kadulle. Minäkin juoksin ikkunaan, tahdoin nähdä, mitä täällä oikein tapahtui. Sisuskalujani kalvanut aavistus, että olimme matkustaneet ajassa, osoittautui todeksi, kun näin pihamaan laajana levittäytyvän barokkipuutarhan, kaukana kadulla kulkevat hevosvaunut ja jalan käyskentelevän väen aikalaiset vaatteet siinä, missä hetki sitten oli kohonnut vielä laatikkomaisia betonikerrostaloja ja kulkenut nykyaikaisia raitiovaunuja. Kaikki ei kuitenkaan ollut kohdallaan, kuten olin aavistanut: näin polkupyörää taluttavia naisia 1800-lukulaisissa puvuissaan ja sillalla kanaalin yli kulkevia herroja sulkahatuissaan ja muhkeissa renessanssivaatteissaan 1500-luvun Italiasta. Historia oli sekoittunut, aika ja paikka oli hämärä.

"Ne... ne tulevat. Ne tulevat hakemaan minua... ja teitä!" Lully kauhistui nähdessään kolmikolkkajoukon kääntyvän puutarhaa halkovalle pihatielle. Hän kompuroi taaksepäin, törmäsi minuun ja nappasi mukaansa. "Pois ikkunasta! Äkkiä piiloon! Ne etsivät meitä!" Yritin kysyä, mistä oli kyse, mutta katkonaisia ajatuksia oli jo päässäni: Lully oli tehnyt jotain, tanssiminen oli kiellettyä, Lully ei saisi olla täällä, emme mekään, aikamatkaajat oli havaittu ja meitä oltiin hakemassa, eikä kohtelu olisi kaunista ja kohteliasta, jos jäisimme kiinni.

Aulassa törmäsimme vaatteita vaihtaneisiin ystäviimme. Fredrika ja paronipari näyttivät sulautuvan aikalaisten joukkoon ilman ongelmia. Piika tyrkki tanssimestarimme ystäviemme huomaan ja käski heitä auttamaan häntä ja minua pukeutumisessa - äkkiä! Piian itsensä piti palata askareisiinsa, jottei hän saisi kuulla kunniaansa. Hän lupasi yrittää viivyttää miehiä parhaansa mukaan.

Ystäväni syöksyivät aulan perällä oleviin portaisiin ja katosivat nopeasti pieneen huoneeseen. "Piilottakaa matkalaukut!" piika huusi vielä heidän peräänsä. Minunkin piti juosta heidän mukaansa, mutta paniikkiin joutunut Lully puristi tiukasti kiinni käsivarrestani ja tempoi minua vastakkaiseen suuntaan. Yritin vastustella ja vängätä, että minun pitäisi vaihtaa vaatteita, ennen kuin miehet näkisivät minut nykyaikaisissa vaatteissani ja tunnistaisivat minut aikamatkaajaksi. Lully tempaisi minut mutkittelevaan käytävään ja totesi, että vaatteet olivat nyt pienin ongelmista. Samassa huomasin juoksevani sinisessä ja persikanvärisessä, vaaleansinisin koristein somistetussa silkkipuvussa Lullyn perässä. "No niin, loistavaa..." tuumasin mielessäni hieman sarkastisesti, sillä arvasin, että puku ei hämäisi meitä jahtaavia miehiä. Saisimme vain ehkä hieman lisää aikaa.

Kuulimme, miten miehet tunkeutuivat ovista aulaan ja alkoivat valtaisan metelöinnin ja uhoamisen. Joka paikasta etsittiin, jokainen talossa olija syynättiin. Meitä auttanutta piikaa piinattiin ja uhkailtiin, kun hänet yritettiin saada kertomaan, oliko hän nähnyt aikamatkaajia ja minne päin "se kirottu italialainen" oli juossut. Miehet tiesivät varmaksi, että Jean-Baptiste Lully oli majaillut tässä talossa. Lähdettään he eivät suostuneet kertomaan, kun piika uikutti hädissään, kuka sellaista oli muka puhunut. Miehet rynnistivät musiikkisaliin ja näkivät soittajien niille sijoilleen jättämät soittimet pienellä korokkeella salin nurkassa. "Haa, täällä on soitettu musiikkia! Varmasti tanssittukin! Sen pienen, italialaisen sian tekosia! Luulee voivansa noin vain uhmata kuninkaan käskyjä, koska oli joskus Ludvigin suosiossa", yksi miehistä, ilmeisesti joukon johtaja meuhkasi ja osoitti miehensä pistämään soittopelit päreiksi. Lully tärisi vieressäni käytävässä silkasta raivosta ja järkytyksestä, kun hän kuuli, miten hänen musiikkinsa tuhottiin. Hikipisarat helmeilivät hänen irvistykseen vääntyneillä kasvoillaan. "Tule, mennään", kehotin ja nykäisin Lullyn liikkeelle.

Pakenimme puutarhaan, joka osoittautui Wilhelm von Nottbeckin puistoksi. Näin Näsijärven kimaltavan ja Milavida-palatsin kohoavan omituisessa kuopassa aivan rannan tuntumassa. Rauhoituimme hetkeksi. 1600-luvun säveltäjä kertoi minulle, että Ludvig, hänen kuninkaansa, oli määrännyt hänet karkoitettavaksi maasta ja kieltänyt enää koskaan tekemästä musiikkia. Hän oli järkyttyneenä jättänyt Ranskan hovin ja suunnannut kulkunsa pohjoiseen ja päätynyt Ruotsiin. Olihan Ruotsi hieman takapajuinen, mutta täällä oli sentään yhtä lailla kuninkaallinen hovi ja sivistynyttä elämää. Ei tietenkään niin kuin Ranskassa, mutta oli kuitenkin. Hän oli hankkiutunut Ruotsin kuninkaan, joka jostain kumman syystä oli Kaarle XVI Kustaa, suosioon ja tehnyt tälle muutamia musiikkiteoksia, jotka olivat saaneet oikein hyvän vastaanoton. Hän oli myös esitellyt ranskalaisia hovitansseja Ruotsin hoville, ja kaikki oli tuntunut menevän oikein mainiosti. Kunnes yhtäkkiä kävi ilmi, että Kaarle XVI Kustaa ja Ludvig XIV olivat erittäin läheisissä väleissä, ja että Ludvig oli kertonut ystävälleen Lullysta, karkotuksesta ja musiikkikiellosta. Tämän kuultuaan Kaarle Kustaa oli julistanut musiikki- ja tanssikiellon koko valtakuntaan, ja Lullysta oli jälleen tullut etsitty mies.

Minun kävi sääliksi temperamenttista säveltäjää, joka sadatteli raskaasti, joskin hieman huvittavasti, harppoessaan edestakaisin suihkulähteen tilalla olleen lammen laidalla. Halusin jotenkin piristää iloistaan riistettyä miestä, joka tuntui vellovan syvässä ahdingossa: ei hän osannut muuta kuin musiikkia, ei hän voinut elää ilman sitä! Olin kuunnellut Lullyn vuodatusta istuen kivetyllä reunuksella, jolle nyt hypähdin seisomaan. Katselin lammen vettä ja kuvajaistani, joka ei millään vastannut 1700-lukulaista, vaikka puku olikin sievä ja melko virheetön. Hiukset rahvaanomaisesti sekaisin tanssahdin pari askelta lammen reunalla ja hyräilin jotain Lullyn sävellystä. Mies rauhoitti askeleensa ihmeissään ja kohotti katseensa minuun. Pieni, surullinen hymy nousi hänen kasvoilleen. "Neiti tuntee minun musiikkini", hän huokaisi hiljaa, hämillään. "Kyllä, teidän musiikkinne elää vielä kaukana tulevaisuudessakin, jopa siellä, mistä minä tulen, useiden satojen vuosien päästä. Pieni joukko ihmisiä tutkii ja soittaa teidän ja kollegojenne sävellyksiä, ja yritämme tulkita tanssimestareiden muistiinpanoja ja opetella heidän kirjoittamiaan tansseja", minä selitin. "Teidän työllänne on väliä ja se tuo iloa vielä monille ihmisille."

Lully näytti entistä hämmentyneemmältä, samalla hieman haltioituneeltakin. Kai sanani olivat hänelle jonkinlainen helpotus: häntä ei ehkä arvostettu enää omassa ajassaan, mutta tulevat sukupolvet löytäisivät hänet uudestaan. Pienen levähdyshetkemme keskeytti kuitenkin kuninkaan miesten möykkä, kun he jakoivat käskyjä piirittää puutarha ja etsiä kaikkialta. Talosta oli ilmeisesti löytynyt jonkinlainen laulajadiiva, joka oli ilmiantanut Lullyn ja kiljui nyt parvekkeelta, että Lully oli puutarhassa jonkun vieraan tytön kanssa. Tämän jälkeen hän katosi parvekkeelta ja liittyi jahtiin ehkä takaa-ajajistamme verenhimoisimpana. Arvelin, että Lully oli luvannut tälle primadonnalle jotain sellaista, mitä ei ollut voinutkaan pitää tai edes alkujaankaan tarkoittanut.

Syöksyimme jälleen juoksuun. Silkkipukuni helma leyhyi jalkojeni ympärillä ja yritin pitää sitä parhaani mukaan poissa jaloista kirmatessani puiston poikki Lullyn johdattamana. Hän huusi jotain Milavidasta ja palveluksesta, joka hänelle oltiin velkaa. Kiersimme suljetun, unohdetun palatsin toiselle puolelle, ja Lully näytti minulle salaisen sisäänkäynnin. Livahdin sisään hänen pidellessään valeovea auki.

Luulimme olevamme turvassa, mutta melkein heti perässämme alkoi laudoitetun oven takaa kuulua kaamea ryske. Sama ryske levisi myös ikkunoiden taa, kun miehet yrittivät muskettien perille hakata lahoja lautoja pois tieltään saadakseen meidät kiinni. Jatkoimme pakoamme syvemmälle palatsin uumeniin. Talo osoittautui oikeaksi sokkeloksi. Se oli kuin naurutalo kiemurtelevine portaineen, liukumäkineen, valeseinineen ja peileineen. Lully onneksi suunnisti kaiken tuon sekamelskan keskellä tottuneesti. Hän veti minua perässään kädestä pitäen, ja kuulimme koko ajan lähestyvän primadonnan vihaisen ähinän ja kirkunan. Nainen oli selvästi päässyt pujahtamaan ensimmäisenä sisään, sillä hän huuteli jälkeensä kiukkuisia käskyjä kiiruhtaa tai pääsisimme karkuun.

Primadonna oli jo aivan kannoillamme, ja pelkäsin, että hetkenä minä hyvänsä hän tarraisi kiinni helmaani takaapäin ja saisi minut nalkkiin. Lully kuitenkin pysähtyi äkisti. Hän näytti velmulta ja työnsi erästä seinää, joka liukui kuin liukuovi sijoiltaan paljastaen kapean, kiemurtelevan portaikon alas pimeyteen. Hän sujahti edeltä ja veti minut perässään käskien sulkemaan oven. Ehdin juuri nähdä primadonnan tulipunaisen puvun, kun sain oven takaisin paikoilleen. "Hyvä, se pidättelee niitä. Saavat ihmetellä, mihin katosimme. Nyt mennään. Luulen, että tahdot tavata erään henkilön", Lully hymyili tyytyväisenä. Hän selvästi tahtoi näyttää minulle jotain.

Seurasin häntä alas kapeita, puisia portaita. Minusta tuntui aivan kuin olisin laskeutunut Oopperan kummituksen kellareihin, ja vatsaani kipristi. Miten oikeassa minä olinkaan siinä tunteessani! Laskeuduttuamme hetken aikaa ja puikkelehdittuamme sortuneiden kattoparrujen ja muun romun läpi - kun meillä ei nyt ollut kiirettä, Lully auttoi minua hyvin herrasmiesmäisesti, etten kompastuisi tai repisi pukuani - saavuimme melko pimeään huoneeseen, jonka nurkassa työpöydällä paloi vain yksi kynttilä. Vaikka kaiken järjen mukaan olimme syvällä maan alla, huoneen katonrajassa olevien ikkunoiden lautojen raoista siivilöityi kalvakoita säteitä päivänvaloa. Työpöydän ääressä istui mies selin meihin. Pellavainen paita repsotti miehen yllä, sitä ei oltu pesty aivan lähiaikoina ja se oli vain puolihuolimattomasti tungettu housuihin. Vaaleanruskeat, hieman kiharat hiukset valuivat sotkuisina ja hoitamattomina alas hartioilta. Mies oli syventynyt työhönsä eikä näyttänyt huomaavan meitä. Minä katselin tuota hahmoa ihmeissäni ja varuillani, hivuttauduin hieman monsieur Lullyn taakse kadotakseni varjoihin.

Lully vilkaisi minuun huvittuneena piilottelustani ja astui eteenpäin levittäen kätensä ystävälliseen, veljelliseen tervehdykseen. "Wolfgang! Taasko sinä työskentelet? Ole kohtelias ja laita sulkakynäsi pois naisseurassa ja tervehdi vierastamme", Lully kailotti iloisen italialaiseen sävyyn kuin paljastaen ystävälleen suurimmankin ilouutisen. Minun vatsaani jysähti. Wolfgang. "Wolfgang" oli Lully sanonut. Wolfgang Amadeus Mozart. Ei, ei voinut olla... Ei täällä Milavidan salaisessa kellarissa voinut majailla yksi historian tunnetuimmista säveltäjistä.

Pöydän ääressä ollut mies kääntyi tuolillaan, muttei noussut seisomaan. Hän katsoi Lullya ja minua mittaillen. "Mademoiselle, Wolfgang Amadeus Mozart, hyvä ystäväni ja rakas kollegani", monsieur Lully esitteli, ja yhtäaikaisesti hänen kanssaan muodostin säveltäjän nimen vain kuiskauksen karatessani huuliltani. En osannut kuin tuijottaa silmät selällään. Mozart nyökkäsi lähes eleettömästi. "Wolfgang, tämä neiti pelasti minut juuri kuninkaan verikoirilta. Näyttäisit vähän iloisemmalta. Eikö neiti mielestäsi ansaitse pienen palkkion?" Lully moitti ystäväänsä leikilliseen sävyyn.

Mozart ei näyttänyt ilahtuneelta. Hän loi Lullyyn vihaisen katseen, nousi, kumarsi minulle jäykästi ja viittasi ystävänsä mukaansa. Lully vetäytyi pimeämpään nurkkaan keskustelemaan hieman äkämystyneeltä tuntuneen kollegansa kanssa. Minä olin päästäni aivan pyörällä tavattuani kasvokkain historian suurimman säveltäjäidolini Mozartin. Yritin keskittyä seuraamaan miesten vaimeaa keskustelua. Wolfgang levitteli käsiään ja viittoi Lullya katsomaan hänen vaatteitaan. Eihän hän voinut tämännäköisenä esiintyä nuoren naisen nähden! Mitä siitäkin oikein ajateltaisiin. Miehen silmissä paloi tiukka katse, kun hän ärisi italialaiselle kollegalleen, ettei tämä voinut törmätä hänen piilopaikkaansa ilmoittamatta joku tyttö mukanaan. Ties mitä hän olisi tekemässä! Jos Stanzi olisi vaikka käymässä, niin mitä sanomista siitäkin tulisi, jos Lully kiikuttaisi hänen luokseen jonkun tytön. Ja mikä ihmeen palkkio, itsehän Battista oli tytön tänne raahannut! Lully yritti tyynnytellä kiivastunutta Mozartia, joka yritti samalla siistiä itseään parhaansa mukaan vilkuillen välillä minuun päin. Minä puolestani yritin näyttää siltä, että pitäisin katseeni soveliaasti poissa tuosta aikalaisten käsityksen mukaan puolipukeisesta, tuntemattomasta miehestä. Lully katsoi minuun hieman pahoitellen ja kääntyi selin minuun selittämään jotain Mozartille.

Pian säveltäjäkaksikko palasi luokseni. Lully esitteli minut Mozartille, ja tällä kertaa itävaltalaissäveltäjä kumarsi syvään ja ystävällisesti. Hän pahoitteli epäsiistiä ulkomuotoaan, sillä hän ei ollut tottunut näin yllättäviin vierailuihin. Vakuutin, ettei minua haitannut, mutta poskeni taisivat hehkua sen verran kuumottavasti, että Lully ainakin huomasi sen ja soi minulle merkitsevän, kiusoittelevan katseen. Poskieni kuumotus johtui pääasiassa siitä, että olin yhtäkkiä muistanut aikaisemman uneni, jossa olin tavannut Amadeuksen, ja mietin kuumeisesti, mahtoiko säveltäjä muistaa aikaisemmat tapahtumat ja tunnistaa minut. "Neiti taitaa olla Wolfgangin suuri ihailija?" Lully kujersi ja heittäytyi dramaattiseksi: "Minun työni taitavat jäädä täysin musiikkisi varjoon, Wolfgang! Ja neiti kun puhui niin kauniita sanoja puistossa..."

Hätäännyin. Lully ajoi minut hyvin kiusalliseen tilanteeseen. Miehet seisoivat rinnakkain, Lully oli kiertänyt veljellisesti kätensä Mozartin hartioille yhä teatraalisesti näyteltyjä kyyneleitään pyyhkien. Mozart nauroi ja töni Lullya seisomaan omilla jaloillaan. Minä yritin sopertaa jotain fiksua, mikä pelastaisi tilanteen. Päädyin vuolaasti tunnustamaan pohjattoman rakkauteni Mozartin musiikkiin, mutta koska rakastin tanssimista, rakastin myös Lullyn musiikkia, koska siihen oli helppo tanssia ja siihen notatoituja tansseja löytyi runsaasti, ja sävelsiväthän he aivan erilaista musiikkia, jota ei voinut verrata toisiinsa.

Huvittuneina herrat kävivät Mozartin työpöydän ääreen. Lully tutki mielenkiinnolla kollegansa keskeneräistä työtä ja totesi sen oikein lupaavaksi. "Kävisikö tämä?" Lully ehdotti ja osoitti jotain lyhyttä nuottisivua. Mozart näytti epäröivän ja mutisi: "Se ei ole vielä valmis. Enkä oikein pidä siitä. Se ei ole hyvä." "Jotain pientä nyt vain. Äkkiähän sinä sen viimeistelet", Lully höpötti vieressä. Mozart huokaisi, tarttui sulkakynään ja kävi töihin. Pöytänsä ylle kumartuneena hän viimeisteli sävellystään, ja kun hän katseli sitä tarkastellen, että kaikki oli kohdallaan, Lully jo tempaisi paperin hänen nenänsä alta. "Herr Mozart haluaisi antaa teille pienen muiston kiitokseksi pelastamisestani", Lully sanoi juhlallisesti ja ojensi nauhalla sitomaansa kääröä minulle. Epäröin. Voisinko minä ottaa vastaan sävellyksen? "Hän on minulle sen velkaa", Lully lisäsi ja tarjosi yhä sävellystä minulle. Otin sen vapisevin käsin ja niiasin kiitokseksi. Katsoin Mozartia silmiin, ja näin hieman nolostunutta lempeyttä. "Kiitos." "Ei se ole mitään. Se on vain sellainen pieni... Ei siitä tule mitään. Se katoaa historian saatossa jonnekin ullakolle, eikä kukaan tiedä siitä mitään", Mozart vähätteli. Ullakon kanssa hän tuntui olevan tosissaan: aivan kuin hän olisi tiennyt, miten hänen teostensa kävisi vuosien saatossa. Totuus iski minuun taas uudestaan: minulla olisi kotiinviemisinä Mozartin kadonnut sävellys alkuperäisversiona eikä siitä olisi kukaan koskaan tehnyt ainuttakaan kopiota. Ymmärsin heti, että työtä ei missään tapauksessa nykymaailmassa tunnustettaisi Mozartin käsialaksi, mutta se ei haitannut minua, koska tiesin itse, että käärö kädessäni oli aitoa, joskin tuntematonta Mozartia.