lauantai 31. maaliskuuta 2012

Milavidassa M. de Lullyn kanssa

Talven ikeestä heräilevä, keväinen Tukholma, pölyiset kadut ja kuraiset puistot ja nurmikot. Taivas oli keväisen sininen. Meidät oli kutsuttu Kristinehovs Malmgårdiin suuriin kevättanssiaisiin. Taivalsimme matkalaukkuinemme pitkin katua ja näimme Kristinehovin kohoavan kukkulallaan Södermalmilla talven jälkeen ränsistyneenä nuokkuvan puiston keskellä.

Ennen varsinaisia tanssiaisia meille oli järjestetty tanssiharjoitukset. Ne järjestettiin suuressa marmorisalissa, joka edusti selvästi italialaista barokkia. Olimme saapuneet niin tiukalla aikataululla, ettemme ehtineet vaihtaa edes vaatteita, vaan törmäsimme sisään tuohon vaikuttavaan palatsiin matkalaukkuinemme, arkivaatteissamme. Sisällä oli menossa valtaisa hyörinä. Kaikki olivat pukeutuneet 1700-lukuisesti ja säntäilivät ympäriinsä. Menimme matkalaukkuinemme suureen saliin, josta kuului musiikkia ja tanssimestarin ääni, joka jutteli vuoroin orkesterille, vuoroin tanssivalle parille. Pysähdyimme seuraamaan opetustilannetta loppuun salin seinustalle. Tanssimestarin mustassa leijonanharjakampauksessa ja punaisessa samettitakissa oli jotain hyvin tuttua. Vaaleansinisten sukkien verhoamien jalkojen sirosta asennosta näin, että tämä mies oli totisesti ammattimainen tanssimestari. Jännityksestä hymyillen jätin matkalaukkuni ja hain hyvän tanssiasennon, jossa aioin odottaa, että tuo mies huomaisi meidät.

Muukin seurueemme oli jäänyt vierelleni seuraamaan tilannetta. Fredrika vaikutti hieman hermostuneelta odottamiseen. Paronitar pyöri ympäriinsä ihastellen salin uljautta, hipelöiden verhoja ja osoitellen kattofreskoja. Paroni oli jossain kumman välissä ehtinyt vaihtaa aikalaiset vaatteet ylleen ja haali nyt matkatavaroita rumpukasseineen yhteen kasaan, jotta niitä olisi helpompi vahtia. Oma tanssimestarimme hymyili leveästi ja hieroi käsiään odottavasti katsellen ympärilleen. Hän näytti malttamattomalta ja oli selvästi myös ymmärtänyt, miten hyvä opettaja meillä olisi.

Melkein saman tien kuin astuimme saliin ja ehdimme jotenkin asettua aloillemme, tuo punatakkinen, leijonanharjainen mies taputti käsiään napakasti pari kertaa merkiksi soittajille ja tanssijoille, että riittäisi tällä kertaa, ja kääntyi ympäri. Leukani oli pudota lattiaan. Edessäni seisoi ilmielävänä nuori Jean-Baptiste Lully, itse Ludvig XIV:n hovissa työskennellyt säveltäjä. Unessa hän oli kuitenkin tanssimestari. Tunsin häkellyksen hohkaavan myös vieressäni seisseestä omasta tanssimestaristamme. Loppuseurue ei tainnut tunnistaa miestä. Samassa hetkessä tajusin, että olimme yhtäkkiä siirtyneet oikeasti 1700-luvulle ja olin kiusallisen tietoinen siitä, että jotain oli pahasti pielessä, sillä Lully oli elänyt 1600-luvun Ranskassa. Ennen kuin ehdin ajatella enempää, olin jo huudahtanut ääni täynnä hallitsematonta hämmästyneisyyttä: "Monsieur de Lully!" Muutkin havahtuivat tuijottamaan miestä. Hetken tuijotettuaan he kuitenkin katosivat jonnekin eteisaulaan selvittämään, missä voisimme vaihtaa vaatteemme, ja etsimään tuttuja gustafskålaajia.

"Ah, mutta mademoisellehan tunnistaa minut! Vaikka emme liene ennen tavanneet", Lully löi kätensä yhteen ilahtuneen kuuloisesti. Ystävällisen näköisesti hymyillen syntyjään italialainen tanssimestari käveli minun ja tanssimestarimme luokse. Hän kumarsi kevyesti, ja minä vaivuin refleksinomaisesti syvään révérenceen ja näin silmäkulmastani myös tanssimestarimme tervehtivän vuosisatojen takaista kollegaansa pienellä kumarruksella. Poskiani kuumotti, ja olin aivan sekaisin, mitä minun pitäisi tehdä tavatessani itsensä Jean-Baptiste Lully. Sopertelin kaikenlaista sekavaa, kuten miten suuri kunnia oli tavata hänet ja etten ollut osannut odottaakaan, olisi pitänyt varautua ja pukeutua paremmin, mutta kun oli kiire, ja toivottavasti tanssimestari antaisi anteeksi, ettemme ehkä olisikaan niin hyviä tanssijoita kuin hän odottaisi... Hermostunutta löpinää. Lully naurahti hyväntahtoisesti. Nauru pesiytyi hänen tummiin silmiinsä pienenä pilkkeenä. "No niin, no niin... ei tässä kuninkaita olla, ihan rauhassa vain, mademoiselle", hän rauhoitteli. Nolostuneena ojentauduin niiauksestani ja nostin katseeni. Äh, mikä idiootti minä osasinkaan olla! "Neiti olisi pärjännyt hyvin Versailles'ssa", Lully puoliksi kiusoitteli.


Joku piioista huomasi meidät, säntäsi luoksemme kauhuissaan ja hätäili, että seuraisimme häntä. Hän selitti, että nyt olisi kiire. Meidän pitäisi vaihtaa vaatteita, kuten ystäviemmekin, ennen kuin meidät löydettäisiin. Huoli varjosti Lullyn katseen, kun hän kiirehti ripein askelin suurten ikkunoiden luo. Hän nojautui eteen tähystääkseen puiston tuolla puolen kulkevalle kadulle. Minäkin juoksin ikkunaan, tahdoin nähdä, mitä täällä oikein tapahtui. Sisuskalujani kalvanut aavistus, että olimme matkustaneet ajassa, osoittautui todeksi, kun näin pihamaan laajana levittäytyvän barokkipuutarhan, kaukana kadulla kulkevat hevosvaunut ja jalan käyskentelevän väen aikalaiset vaatteet siinä, missä hetki sitten oli kohonnut vielä laatikkomaisia betonikerrostaloja ja kulkenut nykyaikaisia raitiovaunuja. Kaikki ei kuitenkaan ollut kohdallaan, kuten olin aavistanut: näin polkupyörää taluttavia naisia 1800-lukulaisissa puvuissaan ja sillalla kanaalin yli kulkevia herroja sulkahatuissaan ja muhkeissa renessanssivaatteissaan 1500-luvun Italiasta. Historia oli sekoittunut, aika ja paikka oli hämärä.

"Ne... ne tulevat. Ne tulevat hakemaan minua... ja teitä!" Lully kauhistui nähdessään kolmikolkkajoukon kääntyvän puutarhaa halkovalle pihatielle. Hän kompuroi taaksepäin, törmäsi minuun ja nappasi mukaansa. "Pois ikkunasta! Äkkiä piiloon! Ne etsivät meitä!" Yritin kysyä, mistä oli kyse, mutta katkonaisia ajatuksia oli jo päässäni: Lully oli tehnyt jotain, tanssiminen oli kiellettyä, Lully ei saisi olla täällä, emme mekään, aikamatkaajat oli havaittu ja meitä oltiin hakemassa, eikä kohtelu olisi kaunista ja kohteliasta, jos jäisimme kiinni.

Aulassa törmäsimme vaatteita vaihtaneisiin ystäviimme. Fredrika ja paronipari näyttivät sulautuvan aikalaisten joukkoon ilman ongelmia. Piika tyrkki tanssimestarimme ystäviemme huomaan ja käski heitä auttamaan häntä ja minua pukeutumisessa - äkkiä! Piian itsensä piti palata askareisiinsa, jottei hän saisi kuulla kunniaansa. Hän lupasi yrittää viivyttää miehiä parhaansa mukaan.

Ystäväni syöksyivät aulan perällä oleviin portaisiin ja katosivat nopeasti pieneen huoneeseen. "Piilottakaa matkalaukut!" piika huusi vielä heidän peräänsä. Minunkin piti juosta heidän mukaansa, mutta paniikkiin joutunut Lully puristi tiukasti kiinni käsivarrestani ja tempoi minua vastakkaiseen suuntaan. Yritin vastustella ja vängätä, että minun pitäisi vaihtaa vaatteita, ennen kuin miehet näkisivät minut nykyaikaisissa vaatteissani ja tunnistaisivat minut aikamatkaajaksi. Lully tempaisi minut mutkittelevaan käytävään ja totesi, että vaatteet olivat nyt pienin ongelmista. Samassa huomasin juoksevani sinisessä ja persikanvärisessä, vaaleansinisin koristein somistetussa silkkipuvussa Lullyn perässä. "No niin, loistavaa..." tuumasin mielessäni hieman sarkastisesti, sillä arvasin, että puku ei hämäisi meitä jahtaavia miehiä. Saisimme vain ehkä hieman lisää aikaa.

Kuulimme, miten miehet tunkeutuivat ovista aulaan ja alkoivat valtaisan metelöinnin ja uhoamisen. Joka paikasta etsittiin, jokainen talossa olija syynättiin. Meitä auttanutta piikaa piinattiin ja uhkailtiin, kun hänet yritettiin saada kertomaan, oliko hän nähnyt aikamatkaajia ja minne päin "se kirottu italialainen" oli juossut. Miehet tiesivät varmaksi, että Jean-Baptiste Lully oli majaillut tässä talossa. Lähdettään he eivät suostuneet kertomaan, kun piika uikutti hädissään, kuka sellaista oli muka puhunut. Miehet rynnistivät musiikkisaliin ja näkivät soittajien niille sijoilleen jättämät soittimet pienellä korokkeella salin nurkassa. "Haa, täällä on soitettu musiikkia! Varmasti tanssittukin! Sen pienen, italialaisen sian tekosia! Luulee voivansa noin vain uhmata kuninkaan käskyjä, koska oli joskus Ludvigin suosiossa", yksi miehistä, ilmeisesti joukon johtaja meuhkasi ja osoitti miehensä pistämään soittopelit päreiksi. Lully tärisi vieressäni käytävässä silkasta raivosta ja järkytyksestä, kun hän kuuli, miten hänen musiikkinsa tuhottiin. Hikipisarat helmeilivät hänen irvistykseen vääntyneillä kasvoillaan. "Tule, mennään", kehotin ja nykäisin Lullyn liikkeelle.

Pakenimme puutarhaan, joka osoittautui Wilhelm von Nottbeckin puistoksi. Näin Näsijärven kimaltavan ja Milavida-palatsin kohoavan omituisessa kuopassa aivan rannan tuntumassa. Rauhoituimme hetkeksi. 1600-luvun säveltäjä kertoi minulle, että Ludvig, hänen kuninkaansa, oli määrännyt hänet karkoitettavaksi maasta ja kieltänyt enää koskaan tekemästä musiikkia. Hän oli järkyttyneenä jättänyt Ranskan hovin ja suunnannut kulkunsa pohjoiseen ja päätynyt Ruotsiin. Olihan Ruotsi hieman takapajuinen, mutta täällä oli sentään yhtä lailla kuninkaallinen hovi ja sivistynyttä elämää. Ei tietenkään niin kuin Ranskassa, mutta oli kuitenkin. Hän oli hankkiutunut Ruotsin kuninkaan, joka jostain kumman syystä oli Kaarle XVI Kustaa, suosioon ja tehnyt tälle muutamia musiikkiteoksia, jotka olivat saaneet oikein hyvän vastaanoton. Hän oli myös esitellyt ranskalaisia hovitansseja Ruotsin hoville, ja kaikki oli tuntunut menevän oikein mainiosti. Kunnes yhtäkkiä kävi ilmi, että Kaarle XVI Kustaa ja Ludvig XIV olivat erittäin läheisissä väleissä, ja että Ludvig oli kertonut ystävälleen Lullysta, karkotuksesta ja musiikkikiellosta. Tämän kuultuaan Kaarle Kustaa oli julistanut musiikki- ja tanssikiellon koko valtakuntaan, ja Lullysta oli jälleen tullut etsitty mies.

Minun kävi sääliksi temperamenttista säveltäjää, joka sadatteli raskaasti, joskin hieman huvittavasti, harppoessaan edestakaisin suihkulähteen tilalla olleen lammen laidalla. Halusin jotenkin piristää iloistaan riistettyä miestä, joka tuntui vellovan syvässä ahdingossa: ei hän osannut muuta kuin musiikkia, ei hän voinut elää ilman sitä! Olin kuunnellut Lullyn vuodatusta istuen kivetyllä reunuksella, jolle nyt hypähdin seisomaan. Katselin lammen vettä ja kuvajaistani, joka ei millään vastannut 1700-lukulaista, vaikka puku olikin sievä ja melko virheetön. Hiukset rahvaanomaisesti sekaisin tanssahdin pari askelta lammen reunalla ja hyräilin jotain Lullyn sävellystä. Mies rauhoitti askeleensa ihmeissään ja kohotti katseensa minuun. Pieni, surullinen hymy nousi hänen kasvoilleen. "Neiti tuntee minun musiikkini", hän huokaisi hiljaa, hämillään. "Kyllä, teidän musiikkinne elää vielä kaukana tulevaisuudessakin, jopa siellä, mistä minä tulen, useiden satojen vuosien päästä. Pieni joukko ihmisiä tutkii ja soittaa teidän ja kollegojenne sävellyksiä, ja yritämme tulkita tanssimestareiden muistiinpanoja ja opetella heidän kirjoittamiaan tansseja", minä selitin. "Teidän työllänne on väliä ja se tuo iloa vielä monille ihmisille."

Lully näytti entistä hämmentyneemmältä, samalla hieman haltioituneeltakin. Kai sanani olivat hänelle jonkinlainen helpotus: häntä ei ehkä arvostettu enää omassa ajassaan, mutta tulevat sukupolvet löytäisivät hänet uudestaan. Pienen levähdyshetkemme keskeytti kuitenkin kuninkaan miesten möykkä, kun he jakoivat käskyjä piirittää puutarha ja etsiä kaikkialta. Talosta oli ilmeisesti löytynyt jonkinlainen laulajadiiva, joka oli ilmiantanut Lullyn ja kiljui nyt parvekkeelta, että Lully oli puutarhassa jonkun vieraan tytön kanssa. Tämän jälkeen hän katosi parvekkeelta ja liittyi jahtiin ehkä takaa-ajajistamme verenhimoisimpana. Arvelin, että Lully oli luvannut tälle primadonnalle jotain sellaista, mitä ei ollut voinutkaan pitää tai edes alkujaankaan tarkoittanut.

Syöksyimme jälleen juoksuun. Silkkipukuni helma leyhyi jalkojeni ympärillä ja yritin pitää sitä parhaani mukaan poissa jaloista kirmatessani puiston poikki Lullyn johdattamana. Hän huusi jotain Milavidasta ja palveluksesta, joka hänelle oltiin velkaa. Kiersimme suljetun, unohdetun palatsin toiselle puolelle, ja Lully näytti minulle salaisen sisäänkäynnin. Livahdin sisään hänen pidellessään valeovea auki.

Luulimme olevamme turvassa, mutta melkein heti perässämme alkoi laudoitetun oven takaa kuulua kaamea ryske. Sama ryske levisi myös ikkunoiden taa, kun miehet yrittivät muskettien perille hakata lahoja lautoja pois tieltään saadakseen meidät kiinni. Jatkoimme pakoamme syvemmälle palatsin uumeniin. Talo osoittautui oikeaksi sokkeloksi. Se oli kuin naurutalo kiemurtelevine portaineen, liukumäkineen, valeseinineen ja peileineen. Lully onneksi suunnisti kaiken tuon sekamelskan keskellä tottuneesti. Hän veti minua perässään kädestä pitäen, ja kuulimme koko ajan lähestyvän primadonnan vihaisen ähinän ja kirkunan. Nainen oli selvästi päässyt pujahtamaan ensimmäisenä sisään, sillä hän huuteli jälkeensä kiukkuisia käskyjä kiiruhtaa tai pääsisimme karkuun.

Primadonna oli jo aivan kannoillamme, ja pelkäsin, että hetkenä minä hyvänsä hän tarraisi kiinni helmaani takaapäin ja saisi minut nalkkiin. Lully kuitenkin pysähtyi äkisti. Hän näytti velmulta ja työnsi erästä seinää, joka liukui kuin liukuovi sijoiltaan paljastaen kapean, kiemurtelevan portaikon alas pimeyteen. Hän sujahti edeltä ja veti minut perässään käskien sulkemaan oven. Ehdin juuri nähdä primadonnan tulipunaisen puvun, kun sain oven takaisin paikoilleen. "Hyvä, se pidättelee niitä. Saavat ihmetellä, mihin katosimme. Nyt mennään. Luulen, että tahdot tavata erään henkilön", Lully hymyili tyytyväisenä. Hän selvästi tahtoi näyttää minulle jotain.

Seurasin häntä alas kapeita, puisia portaita. Minusta tuntui aivan kuin olisin laskeutunut Oopperan kummituksen kellareihin, ja vatsaani kipristi. Miten oikeassa minä olinkaan siinä tunteessani! Laskeuduttuamme hetken aikaa ja puikkelehdittuamme sortuneiden kattoparrujen ja muun romun läpi - kun meillä ei nyt ollut kiirettä, Lully auttoi minua hyvin herrasmiesmäisesti, etten kompastuisi tai repisi pukuani - saavuimme melko pimeään huoneeseen, jonka nurkassa työpöydällä paloi vain yksi kynttilä. Vaikka kaiken järjen mukaan olimme syvällä maan alla, huoneen katonrajassa olevien ikkunoiden lautojen raoista siivilöityi kalvakoita säteitä päivänvaloa. Työpöydän ääressä istui mies selin meihin. Pellavainen paita repsotti miehen yllä, sitä ei oltu pesty aivan lähiaikoina ja se oli vain puolihuolimattomasti tungettu housuihin. Vaaleanruskeat, hieman kiharat hiukset valuivat sotkuisina ja hoitamattomina alas hartioilta. Mies oli syventynyt työhönsä eikä näyttänyt huomaavan meitä. Minä katselin tuota hahmoa ihmeissäni ja varuillani, hivuttauduin hieman monsieur Lullyn taakse kadotakseni varjoihin.

Lully vilkaisi minuun huvittuneena piilottelustani ja astui eteenpäin levittäen kätensä ystävälliseen, veljelliseen tervehdykseen. "Wolfgang! Taasko sinä työskentelet? Ole kohtelias ja laita sulkakynäsi pois naisseurassa ja tervehdi vierastamme", Lully kailotti iloisen italialaiseen sävyyn kuin paljastaen ystävälleen suurimmankin ilouutisen. Minun vatsaani jysähti. Wolfgang. "Wolfgang" oli Lully sanonut. Wolfgang Amadeus Mozart. Ei, ei voinut olla... Ei täällä Milavidan salaisessa kellarissa voinut majailla yksi historian tunnetuimmista säveltäjistä.

Pöydän ääressä ollut mies kääntyi tuolillaan, muttei noussut seisomaan. Hän katsoi Lullya ja minua mittaillen. "Mademoiselle, Wolfgang Amadeus Mozart, hyvä ystäväni ja rakas kollegani", monsieur Lully esitteli, ja yhtäaikaisesti hänen kanssaan muodostin säveltäjän nimen vain kuiskauksen karatessani huuliltani. En osannut kuin tuijottaa silmät selällään. Mozart nyökkäsi lähes eleettömästi. "Wolfgang, tämä neiti pelasti minut juuri kuninkaan verikoirilta. Näyttäisit vähän iloisemmalta. Eikö neiti mielestäsi ansaitse pienen palkkion?" Lully moitti ystäväänsä leikilliseen sävyyn.

Mozart ei näyttänyt ilahtuneelta. Hän loi Lullyyn vihaisen katseen, nousi, kumarsi minulle jäykästi ja viittasi ystävänsä mukaansa. Lully vetäytyi pimeämpään nurkkaan keskustelemaan hieman äkämystyneeltä tuntuneen kollegansa kanssa. Minä olin päästäni aivan pyörällä tavattuani kasvokkain historian suurimman säveltäjäidolini Mozartin. Yritin keskittyä seuraamaan miesten vaimeaa keskustelua. Wolfgang levitteli käsiään ja viittoi Lullya katsomaan hänen vaatteitaan. Eihän hän voinut tämännäköisenä esiintyä nuoren naisen nähden! Mitä siitäkin oikein ajateltaisiin. Miehen silmissä paloi tiukka katse, kun hän ärisi italialaiselle kollegalleen, ettei tämä voinut törmätä hänen piilopaikkaansa ilmoittamatta joku tyttö mukanaan. Ties mitä hän olisi tekemässä! Jos Stanzi olisi vaikka käymässä, niin mitä sanomista siitäkin tulisi, jos Lully kiikuttaisi hänen luokseen jonkun tytön. Ja mikä ihmeen palkkio, itsehän Battista oli tytön tänne raahannut! Lully yritti tyynnytellä kiivastunutta Mozartia, joka yritti samalla siistiä itseään parhaansa mukaan vilkuillen välillä minuun päin. Minä puolestani yritin näyttää siltä, että pitäisin katseeni soveliaasti poissa tuosta aikalaisten käsityksen mukaan puolipukeisesta, tuntemattomasta miehestä. Lully katsoi minuun hieman pahoitellen ja kääntyi selin minuun selittämään jotain Mozartille.

Pian säveltäjäkaksikko palasi luokseni. Lully esitteli minut Mozartille, ja tällä kertaa itävaltalaissäveltäjä kumarsi syvään ja ystävällisesti. Hän pahoitteli epäsiistiä ulkomuotoaan, sillä hän ei ollut tottunut näin yllättäviin vierailuihin. Vakuutin, ettei minua haitannut, mutta poskeni taisivat hehkua sen verran kuumottavasti, että Lully ainakin huomasi sen ja soi minulle merkitsevän, kiusoittelevan katseen. Poskieni kuumotus johtui pääasiassa siitä, että olin yhtäkkiä muistanut aikaisemman uneni, jossa olin tavannut Amadeuksen, ja mietin kuumeisesti, mahtoiko säveltäjä muistaa aikaisemmat tapahtumat ja tunnistaa minut. "Neiti taitaa olla Wolfgangin suuri ihailija?" Lully kujersi ja heittäytyi dramaattiseksi: "Minun työni taitavat jäädä täysin musiikkisi varjoon, Wolfgang! Ja neiti kun puhui niin kauniita sanoja puistossa..."

Hätäännyin. Lully ajoi minut hyvin kiusalliseen tilanteeseen. Miehet seisoivat rinnakkain, Lully oli kiertänyt veljellisesti kätensä Mozartin hartioille yhä teatraalisesti näyteltyjä kyyneleitään pyyhkien. Mozart nauroi ja töni Lullya seisomaan omilla jaloillaan. Minä yritin sopertaa jotain fiksua, mikä pelastaisi tilanteen. Päädyin vuolaasti tunnustamaan pohjattoman rakkauteni Mozartin musiikkiin, mutta koska rakastin tanssimista, rakastin myös Lullyn musiikkia, koska siihen oli helppo tanssia ja siihen notatoituja tansseja löytyi runsaasti, ja sävelsiväthän he aivan erilaista musiikkia, jota ei voinut verrata toisiinsa.

Huvittuneina herrat kävivät Mozartin työpöydän ääreen. Lully tutki mielenkiinnolla kollegansa keskeneräistä työtä ja totesi sen oikein lupaavaksi. "Kävisikö tämä?" Lully ehdotti ja osoitti jotain lyhyttä nuottisivua. Mozart näytti epäröivän ja mutisi: "Se ei ole vielä valmis. Enkä oikein pidä siitä. Se ei ole hyvä." "Jotain pientä nyt vain. Äkkiähän sinä sen viimeistelet", Lully höpötti vieressä. Mozart huokaisi, tarttui sulkakynään ja kävi töihin. Pöytänsä ylle kumartuneena hän viimeisteli sävellystään, ja kun hän katseli sitä tarkastellen, että kaikki oli kohdallaan, Lully jo tempaisi paperin hänen nenänsä alta. "Herr Mozart haluaisi antaa teille pienen muiston kiitokseksi pelastamisestani", Lully sanoi juhlallisesti ja ojensi nauhalla sitomaansa kääröä minulle. Epäröin. Voisinko minä ottaa vastaan sävellyksen? "Hän on minulle sen velkaa", Lully lisäsi ja tarjosi yhä sävellystä minulle. Otin sen vapisevin käsin ja niiasin kiitokseksi. Katsoin Mozartia silmiin, ja näin hieman nolostunutta lempeyttä. "Kiitos." "Ei se ole mitään. Se on vain sellainen pieni... Ei siitä tule mitään. Se katoaa historian saatossa jonnekin ullakolle, eikä kukaan tiedä siitä mitään", Mozart vähätteli. Ullakon kanssa hän tuntui olevan tosissaan: aivan kuin hän olisi tiennyt, miten hänen teostensa kävisi vuosien saatossa. Totuus iski minuun taas uudestaan: minulla olisi kotiinviemisinä Mozartin kadonnut sävellys alkuperäisversiona eikä siitä olisi kukaan koskaan tehnyt ainuttakaan kopiota. Ymmärsin heti, että työtä ei missään tapauksessa nykymaailmassa tunnustettaisi Mozartin käsialaksi, mutta se ei haitannut minua, koska tiesin itse, että käärö kädessäni oli aitoa, joskin tuntematonta Mozartia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti