Nukahtamisvaikeuksia unessa?

Näin viime yönä unta, että nukuin huonosti. En oikeastaan koskaan unessa päässyt nukkumaan asti, mutta kello lipui painostavasti kohti aamuyötä ja tiesin, että töihin olisi herättävä. Juuri, kun olin unessa tarpeeksi rauhoittunut ja pääsemässä peiton alle, kännykkä pärähti herättämään minua sulosoinnuillaan. Puhelinta kurotellessani minä sitten putosin sängystäkin. Olin kyllä hetken hämilläni, olenko minä nyt nukkunut hyvin vai huonosti. Mutta eihän sitä unessa malttanut mennä nukkumaan, kun rakas ystävä tuli takaisin Portugalista ja ensimmäistä kertaa yökylään! Olimme ihan vallattomina, pölötimme ja hihitimme koko yön ja hyppelehdimme pyjamissamme ympäri kesäyön kirkkaudessa.

Poni nimeltä Harald

Oli kesä, ja maa oli niin lämmin, että sieti juoksennella paljain jaloin. Lokoisasti karhea pellava viuhui säärten ympärillä, kun juoksin helmojani keräten pitkin käytävää repulleni. Olin juuri saanut sujahtaa onnistuneeseen ja kauniiseen keskiaikapukuuni. Innoissani kipitin muiden tyttöjen luo ja sulloin ylimääräiset tavarat reppuuni odottamaan hetkeä, jolloin palaisin tähän aikaan. Pihamaalta jykevien seinien takaa kuului musiikkia, joka värisytti sydäntäni ja pakotti jalkani johdattamaan minut hyppelehtien paahtavan auringon alle.

Koko pihamaa oli täynnä väkeä. Oli elävöittäjiä aikakauden vaatteissaan, oli kaikkea ihaillen pällisteleviä lapsia vanhempineen. Lapsia eritoten oli paljon. Niitä tuntui virtaavan jatkuvasti lisää alueelle. Katselin, miten nainen muurin vieressä nosteli suuresta säkistä perunoita (eihän keskiajalla ollut perunoita!) nuoremman tytön vakkaan. Tyttö kiitti ja pinkaisi juoksuun, ilmeisesti viemään perunoita äidilleen. Kuului miekkojen kalsketta, ja näin nuorten miesten ystävällisesti mittelevän taitojaan ja voimiaan nurmikentällä hieman matkan päässä. Kaiken markkinahulinan keskellä olin vain onnellinen.

"Isi, missä niitä ritareita on?" kuulin pienen pojan vinkuvan malttamattomuudesta kärttyisänä. Isä bongasi minut ahmimassa joka aistillani tunnelmaa ja päätti sysätä hankalan kysymyksen minulle vastattavaksi. "Kysytäänpäs tuolta linnanneidolta. Se varmaan tietää, kun on tuollainen pukukin päällä. Niin kuin niillä keskiajalla oli, silloin ritarien aikoina. Kysypäs tädiltä, voisiko hän viedä sinut ritarien luo", isä kehotti työntäen pojan eteeni. Poika katsoi minua ujostellen ja kääntyi nyrpeänä pois isänsä puoleen. "Enkä", poika mutisi, ja itkupotkuraivari kuulsi jo äänessä. Isä katsoi minua, ja minä mietin, näytinkö oikeasti joltain oppaalta tai infohenkilöltä ja ennen kaikkea kuvitteliko mies minun hoitavan hänen kärttyisän jälkikasvunsa viihdyttämisen. Totta kai minä auttaisin, kun kerran voisin ja saisin samalla esittää maalaistytön roolia. "Tuletkos, niin mennään katsomaan ritareita", sanoin pojalle. "Enkä minä ole mikään linnanneito, ihan tavallinen maalaistyttö vain, tullut tänne tuolta pienestä kylästä Tervakannaksen liepeiltä. Eikös olekin aika jännittävää täällä markkinoilla? Nämä ovat minullekin vasta toiset markkinat." Jutellessani johdatin pikkupoikaa kohti porttia ja kuhisevaa väen virtaa. Minuakin jännitti, ja perhoset tulvahtivat vatsaani, kun kuulin käynnin kopseen kiveykseen. Pojankin silmät kirkastuivat, ja hän pyörähti ympäri nähdäkseen pian näkyviin ratsastavat ritarit. Vedin poikaa hieman sivummalle kapean kaariportin alla ja pitelin häntä varmuudeksi kevyesti hartioista, jottei hän pääsisi huitoen kirmaamaan hevosten jalkoihin. Rauhoittelin poikaa ja sanoin, että nyt pitäisi olla hetki rauhallisesti paikoillaan ja osoittaa kunnioitustaan ohi ratsastaville ritareille, koska he olivat harvinaisen urheita miehiä ja taitavia sotureita, jotka puolustavat meitä vihollisilta. Itse ihastelin, miten kauniisti ja rauhallisesti hevoset liikkuivat väentungoksesta piittaamatta. Ratsukoiden mentyä päästin pojan juoksemaan muun lapsilauman mukana katsomoon. Itsekin helmoineni kiiruhdin innoissani turnajaiskentän laidalle kannustamaan, kun pääsin pojasta eroon.

Turnajaisten jälkeen tanssahtelin iloisesti omille teilleni. Hevosten näkeminen oli taas saanut minut haaveilemaan kedoilla ratsastamisesta. Palasin muurin toiselle puolelle ja astelin pienen piha-aukean poikki tutun tallirakennuksen kulmalle. Siellä oli koko pienen lapsuuteni ruokkinut kanoja ja ankkoja, kerännyt perhosentoukkia lantalasta, syötin apilankukkia kaneille ja livahdin laitumen aidan välistä samettisen turvan nuuhkittavaksi. Katselin joelle laskevaa laidunta. Kuinka hienoa olisikaan tuntea se vapaus ja liikkuvan hevosen villi voima yhteisenä sävelenä, kun taivaltaisimme noissa kauniissa maisemissa? Kun hevosia ei näkynyt, kuten osasin odottaakin, päätin siirtyä talliin muistelemaan sen hämärien nurkkien nuhjuisuutta. Kiskoin kolisevat ovet auki, ja tuttu tunkkainen, heinäpölyn ryydittämä ilma tulvahti kasvoilleni, sai nenän kutiamaan. Iltapäivän paiste siivilöityi tallin perälle pinottuihin heiniin lankkujen raoista. Ihmetyksekseni heinien keskelle torkkua köllötteli jäntevä, raskasrakenteinen poni. Luulin tallia autioksi, sillä vanha rouva ei ollut pitänyt hevosia enää vuosiin. Säikähdin hevosta, joka kohotti päätään selvästi valpastuneena, ja painoin ovet kiinni. Mitä se hevonen teki vapaana tallissa? Millainenkohan se oli? Jos se päättäisi hermostua, pärjäisinkö sille? Hädissäni yritin saada ovia salvattua, jotta poni ei pääsisi karkuun. Kuulin kuitenkin, miten se nousi ja asteli ovien taa. Pian jo voimakas turvantöytäisy kokeili ovia. Sydän hakkasi korvissani, kun nojasin ovia vasten ja yritin saada salpaa luiskahtamaan paikalleen. Vanha puu kuitenkin murtui, ja salpa lerpahti hyödyttömäksi kiinnikkeiltään. Yritin rauhoittua, mutta tietoisuus siitä, että olin luvatta mennyt kurkistamaan talliin jyskytti raskaana. Poni tuuppi ovea uudestaan selvästi äkäisenä ja yritti purra minua lahoon oveen tulleesta reiästä. Siirryin vähän kauemmas ja mietin, miten selviäisin päästämättä ponia karkaamaan. Samassa poni rymistikin jo ovia vasten ja ryntäsi laukkaan pitkin pihaa. Pyllähdin seinänvierustan heinikkoon räystään varjoon ja katselin kullankeltaisen karvan hohtoa iltapäiväauringon alla. Poni oli kaunis kuin mikä, mutta pahuksen pahansisuinen. Kömmin pystyyn ja lähtiessäni vaanimaan tuota päättömästi juoksevaa ponia hoin itselleni, ettei hevonen juokse ihmisen päälle. Kun seisoin keskellä turnajaisten jälkeen autioitunutta pihaa ja poni säntäili yhä villisti ympäriinsä, kuului talon parvekkeelta takaani äkämystynyt vanhan rouvan huuto: "Voi jumankekka, Haarald! Harald! Tiesin, ettei tuosta konista ole kuin harmia! Harald! Ja pitikö sinunkin mennä sinne talliin tunkemaan nenäsi? Pysy nyt siinä ja yritä estää sitä karkaamasta pihasta. Tulen sinne, kun saan saappaat jalkaan. Haen sen riimun tallista." Sydänalaani kylmäsi ja seisoa jäpitin paikoillani seuraten hevosen liikkeitä katseellani. Rouva katosi parvekkeelta valkoisina kiharahahtuvineen.

Sitten kuulin vielä jotain hälyttävämpää: juttelevia ihmisiä ja kavioiden kapsetta. Ritarikööri oli ratsuineen tulossa kentältä, ja minä seisoin vauhkon ponin kanssa keskellä pihaa. Sydämestäni toivoin, ettei Harald, tuo hirmuinen poni, vauhkoonnuttaisi muita hevosia tai ryntäisi näiden keskelle. Harald höristi korviaan ja näytti saavan lisää kierroksia pyttyyn. Hetken mielijohteesta päätin yrittää saada sen kiinni tai ainakin ohjattua jonnekin muualle kuin ritareiden keskelle. Mekossani hölkkäsin ponin rinnalle ja nojasin sen kylkeen yrittäen ohjata sen puutarhan puiden alle. Harald oli nokkela kaakki ja pyörsi pois alta, mutten luovuttanut, ja niin me jatkoimme tanssiamme kylki kyljessä. Haraldkin tuntui unohtaneen toiset hevoset ja vieraat ihmiset, kun se keskittyi kisaamaan kanssani. Harmillista, että Haraldin mielestä pureminen kuului olennaisena osana herruuskisaamme. Toivoin, että joku ritariseurueesta olisi tullut auttamaan minua Haraldin kiinniottamisessa, sillä olivathan he kokeneita hevosten kanssa, mutta he vain katselivat pihan reunalta hivenen huvittuneina touhuani. Kompastelin helmoihini, keräsin niitä syliini ja poukkoilin ponin kanssa pitkin poikin hiki otsalta valuen. Yhden ritarin silmistä olin tapaavinani itusen lämpöä ja sääliä, ja näin tämän luovuttavan ratsunsa ohjat toiselle ja lähtevän rauhallisesti taistelukaksikkoamme kohti. Minua hävetti. 

"Syötkö sää puuroa?" äiti kysyi korvani vieressä ja ravisteli minut kylmin käsin hereille. "Joo", mumisin ja kaivauduin tiukemmin peiton sisään. "Kello on paljon." "Joo, niin on. Tiedän. Mene nyt." Ärsytti, kun mukava uni tultiin keskeyttämään. Hei, minun keskiaika- ja poniuneni! Ehdin kuitenkin jo täysin ihastua Haraldiin, ja varmasti tapaamme Haraldin vielä jossain kirjallisissa seikkailuissani. Harald, hirmuinen uniponini.

Lasillinen vettä

Viime yönä heräsin taas omaan itkuuni. Itkin kuollutta pappaani jo toistamiseen viikon sisään. Tällä kertaa lepyttelin kesken yöuniensa herännyttä pappaa tarjoamalla hänelle lasillisen vettä, jonka pappa otti vastaan tärisevin käsin ja liikuttunein äänin, kun sai juoda kellolasista. Minun piti pitää lasista vähän kiinni, ettei se olisi läikkynyt papan syliin.

Sirkkelionnettomuus

Näin viime yönä unta, että jätin vasemman käteni ranteesta sirkkeliin. Metsästin irronneen käpälän nenäliinaan ja lähdin äitini tukemana juosten etsimään kirurgiani, joka voisi vielä kiinnittää käden paikalleen. Hätä ja ahdistus olivat suuria. Muistan miettineeni, että toisaalta ihmiset ymmärsivät sirkkelionnettomuuksissa silvotut kädet paljon helpommin eivätkä kavahtaneet niitä niin pahasti kuin synnynnäisesti epämuodostuneita, että oli minulla hieman onneakin mukana, joskin toimintakykyni laskisi vasemman käden menetyksen jälkeen melko olemattomaksi. Kai minä oppisin pärjäämään, pohdin, olinhan aina ennenkin oppinut. Herätessäni ja pitkin päivää jaksoin hämmästyä ja ilahtua aina uudestaan ja uudestaan tajutessani, että vasen käsi oli yhä samalla, vanhalla, tutulla paikallaan sellaisena kuin olin siihen tottunutkin. Että osaa ihminen olla kiitollinen raajoistaan, niistä vähistäkin, jotka on saanut.

Kemiantehtaan ydintuho

Näin viime yönä unta, että läheinen kemiantehdas räjähti ja tuli ydintuho. Pakeneminen alueelta oli kamalaa etenkin, kun tiesi, että oli jo altistunut vaaralliselle määrälle säteilyä ja että alueelta poistuminen ei varsinaisesti pelastaisi. Mitään ei saanut ottaa mukaan. Kaikki rakkaat tavarat oli jätettävä tulevaan aavekylään. Niin jäi taakse myös synnytyslaitokselta asti elossani mukana ollut rakas nalle, joka ei saastuneena saanut lähteä mukaani, vaikka kuinka olisin tahtonut.

Juostessani jonkin suuren laitoksen portaita ylös pakoon tuhoa hengitysilma poltteli keuhkoissa, syövytti limakalvoja. Tiesin, että piti pinnistää kaikki voimansa ja selvittävä mahdollisimman nopeasti portaiden yläpäähän, koska apu odottaisi siellä. Juoksin ystäväni kanssa, mutta tuntiessani, että keuhkoni pettäisivät kohta, kokosin viimeiset voimani ja ryntäsin portaat ylös, vaikka kuolisin siihen ponnistukseen. Ylhäällä ilma oli puhdasta ja vaaratonta. Käännyin katsomaan, missä ystäväni oli, sillä luulin hänen seuranneen minua. Kauhukseni hän kuitenkin tarpoi portaita laahustavin askelin, aina vain askelen päässä kaatumisesta. Hänellä oli valtava reppu selässään, mikä verotti hänen voimiaan selvästi. Yritin huutaa hänelle, että jättäisi repun ja juoksisi, mutta en kyennyt enää päästämään ääntäkään. Pelkkä yrityskin korvensi koko hengitys- ja puheentuottoelimistöäni. Yritin sen sijaan viittoilla ja muuten viestittää hänelle, mutta itsepintaisesti hän jatkoi rahjustamista reppu selässään. Minua suututti tuon aarteisiinsa kiintyneen hamsterin typeryys ja olin juosta takaisin, mutta ylätasanteen pelastushenkilökunnan nuoret ja salskeat lääkintämiehet tarrasivat kiinni eivätkä päästäneet minua. He sanoivat vain, että jokaisen pelastuminen olisi yksilön omista ratkaisuista kiinni, ettemme me voineet pakottaa ketään. Heräsin huonovointisena ja päänsärkyisenä, vähän hätääntyneenä.

Paha kemiantehdas

Seisoin jossain korkealla. Tuuli riipi hiuksia, kuivasi silmiä. Vihreä villapaita lämmitti, mutta minulla ei ollut aikaa jäädä nautiskelemaan olostani. Säntäsin juoksuun pitkin metallisäleikköä. Savunharmaa, kiiltävä rakennus kohosi ylleni, kasvoi maasta kaukaa alapuoleltani. Latasin juostessani Sig Sauerin ja ammuin pari umpimähkäistä laukausta taakseni. Säleikkö jytkähti iljettävästi ja tuuli pyyhki mukaansa tuskanhuudon. Lasiseinästä heijastui kuolemaansa putoavan miehen kuvajainen. Sihteerien täytyi olla kauhuissaan.

Keskityin pääsemään miesten ulottumattomiin. Ei olisi enää hyötyä juosta vain edellä ja kääntyä kulman taakse. Pahassa lykyssä sieltäkin tulla jytistäisi lauma aseita heiluttelevia gorilloja. Edessä oli matalampi rakennus. Liimatehdas, tiesin. Vaarallisen myrkyn kaavat olivat housujeni taskussa. Tehtaan katolla kiemurteli suuria putkia, jotka hohkasivat myrkyllisen kuumina. Myrkkykaasut nousivat putkien liitoskohdista tappavina savumerkkeinä.

Arvioin mahdollisuuksiani. Voisinko selvitä ehjin nahoin hypystä alemmalle katolle osumatta putkiin ja kärventymättä? Pystyisinkö pidättämään hengitystäni tarpeeksi kauan, juoksemaan katon poikki ja hyppäämään maahan turvaan? Vai polttaisivatko kaasut hengityselimeni ja silmäni saman tien? Eksyisinkö putkien keskelle niin pitkäksi aikaa, että olisi pakko vetää henkeä? Reuna lähestyi ja minun oli tehtävä päätökseni, jos aioin käyttää hyväkseni liikkeen jatkuvuutta, josta olin agenttitoimistomme ykkösagenttille niin monesti paasannut.

”IDA!” kuulin äänen huutavan. Etsin huutajaa katseellani. Näin ykkösagentin killuvan kiipeilyvaljaissa piipun seinään tukeutuen. Hän oli juuri painamassa kaasunaamaria takaisin kasvoilleen viittoillen samalla minulle. ”Hyppää!” Turhautuneena nuorukainen heitti kaasunaamarin pois, kun se ei pysynyt kunnolla paikoillaan tukkapehkon takia.

Hetken murto-osan mietin, saatoinko luottaa häneen. Muistikuva vihollisleiriin loikkaamisesta kirpaisi mielessä. Minulla ei vain ollut aikaa. Heittäydyin kaiteen yli ja toivoin, että kaikki päättyisi hyvin. Vaikka loppujen lopuksi olisi aivan sama, miten tässä kävisi. Jos entinen kollegani olisi luotettava ja saisi minut kiinni, säilyisin hengissä ja tehtävä olisi suoritettu. Toisaalta, jos hän osoittautuisi petolliseksi, ainakin kuolisin hänen silmiensä edessä ehkä muistuttaen häntä jostakin, jota kutsuttiin luottamukseksi, joskus jopa ystävyydeksi.

Mutta samalla hetkellä kuin minä ponkaisin kaiteen yli ilmaan, nuori mies otti muutaman juoksuaskeleen piippua pitkin ja ponnisti itsensä irti. Hän heilahti ilman halki siistissä kaaressa. Kesken ilmalentoni tunsin voimakkaan nykäyksen vyötärölläni ja pieni riemun tunne pulpahti vatsassani. Se haihtui nopeasti keskittyessäni taas tehtävään. Mutta ystäväni oli silti pelastanut minut murskautumiselta, ja nyt kiisin ilman poikki polttavien myrkkyputkien yllä ykkösagentin otteessa. Pitelin tiukasti kiinni.

Ystäväni laski lisää vaijeria kelasta, ja laskeuduimme sulavasti liidellen alaspäin. ”Laske enemmän, muuten muussaannutaan piippua vasten!” kiljuin. Kollegani antoi kelan juosta vapaasti ja korkeutemme putosi, korvissa humisi. ”Valmiina loikkaamaan, kun kela loppuu!” hän huusi. Nyökkäsin vain ja kiinnitin katseeni huimaa vauhtia lähestyvään tehtaan katon reunaan.

Kela nytkähti vaijerin loppuessa. Salamannopeasti agentti irrotti kelan, ennen kuin tempautuisimme takaisin päin ja jäisimme killumaan ilmaan piippua vasten, viitisen metriä katon yläpuolelle ja jäisimme kärventymään myrkkykaasujen keskelle hitaasti ja tuskallisesti. Heittäydyimme eteenpäin jatkaaksemme liikettä. Sääntöihin olisi kuulunut, että kumpikin agentti hyppää omillaan, ilman kontaktia toiseen, mutta pelastajani ei suostunut päästämään minusta irti vaan puristi minut itseään vasten suojellakseen törmäykseltä. Hieman töksähtävä tandem-ukemi pehmensi törmäystä, mutta siltikin keuhkoni tyhjenivät kaikesta ilmasta.

Kierittyämme muutaman pyörähdyksen pysähdyimme. Ystäväni lepäsi huohottaen puoliksi päälläni. Minä haukoin vielä henkeä poski asfalttia vasten, kun nuori agentti nousi ottaen tukea lapaluitteni välistä ja veti minut ylös. ”Ne tulee.” Hän avasi auton takaoven, minä syöksyin takapenkille vetäen oven kiinni perässäni. Hapuilin turvavyötä. Ykkösagenttimme syöksähti matkustajan paikalle. Tuna virnisti ja painoi kaasua. ”Sait sen! Hyvä! Kaikki kyydissä! Prum prruuuummmm!” Kurvasimme tehtaan parkkipaikalta kumit ulvoen. Turvavyö luiskahti käsistäni ja paiskauduin vatsalleni takapenkille Tunan kaahatessa.

Yhteinen ystävämme kääntyi hymyillen katsomaan heittelehtimistäni. ”Eikö olekin hienoa, että Tunakin sai vihdoin kortin?” Virne oli kiusoitteleva.
Kaivoin anastamani asiakirjat taskustani ja ojensi ne virnuilevalle agentille. ”Tosi loistavaa.”