Verenhimoisten tappajamustekalojen hyökkäys

Jos minä jotain opin, niin ei pitäisi katsoa Avaraa luontoa. Siinä oli viime lauantaina tursaita, jotka nyt tulivat mutantoituneina versioina uneeni. Varsinaisesta unesta en muista mitään muuta kuin että sänkyyni hyökkäsi lauma limaisia, ällöttäviä ja hyvin verenhimoisia tappajamustekaloja, jotka eivät olleet edes kovin suuria, mutta sitäkin nälkäisempiä.

Varsinaisesti heräsin siihen, että seisoin sänkyni vieressä täydessä paniikissa ja veuhdoin peittoani täydellä raivolla ravistaakseni kaikki mustekalat pois. Huoneessa oli valot päällä: olin sytyttänyt kattovalaisimen ja vääntänyt himmentimen kaakkoon häätääkseni mustekalat kirkkaalla valolla. Tätä ennen on hyvin hämärä mielikuva  siitä, että olisin rynnännyt ylös sängystä ja olohuoneeseen pakoon mustekaloja ravistellen niitä kimpustani. Ilmeisesti olin sitten rohkaistunut palaamaan makuuhuoneen puolelle, sytyttänyt valot (ja kummasti minusta tuntuu, että olin myös rämplännyt himmennintä edestakaisin muutaman kerran) ja käynyt peiton kimppuun. Mustekaloja ei kuitenkaan löytynyt. Onneksi. Tiedä sitten, minne piiloutuivat...

Töissä olo oli varsin nuutunut eeppisen yöllisen taistelun jäljiltä. Olin herännyt 3.04.

Demoniset päät

Olin Tunan luona pääsiäisyökylässä, ja vietimme jonkinlaista munajuhlaa mussuttamalla pääsiäisherkkuja pitkin iltaa, kunnes saimme vatsamme kipeiksi. Nukuimme pienessä parisängyssä vierekkäin, minä seinän puolella.

Keskellä yötä näin unta, että seinän läpi pimeydestä hyökkäsi kaksi demonista, savusta muodostunutta päätä. Kidat ammollaan ne syöksyivät minun kimppuuni ja yrittivät syödä minut. Kauhuissani pakenin, minkä pystyin. Heräsin jonkinlaiseen puolihorteiseen tilaan, tunsin, miten rämmin nukkuvan Tunan yli. Olin sen verran tolkuissani, joskaan en täysin hereillä, että en sännännyt jaloilleni, vaan jäin istumaan sängyn reunalle. Unessa uikutin vain "Hui! Hui! Hui!", ja horteen läpi kuulin, miten Tuna kysyi minulta: "Mitä nyt?" Kuulin itseni vastaavan vain: "Hui." Kömmin takaisin omalle paikalleni nukkumaan ja nukuin muutaman tunnin. Heräsin kyllä verrattain varhain.

Pitsireunaisia tyynyliinoja

Aamulla heräsin kunnolla siihen, kun äiti ja Muikkunen naureskelivat, olinko löytänyt pitsireunaisia tyynyliinoja. Olin yöllä kuulemma ollut lähdössä kävelemään, kumartunut sänkyni vieressä lattialla nukkuneen Muikkusen puoleen, mihin Muikkunen oli herännyt. Muikkunen oli kysynyt, mitä oikein etsin, ja olin vastannut hakevani pitsireunaisia tyynyliinoja. "Jos etsitään niitä aamulla?" Muikkunen oli ehdottanut. Minä olin myöntynyt, mennyt takaisin sänkyyni ja vastannut sieltä: "Minä vain ajattelin, ettei kukaan ala itkeä." Taas näitä yöllisiä seikkailujani. Muistan kyllä nähneeni jotain unta, jossa olin todella suuressa talossa - tai pikemminkin kartanossa - lastenhoitajana ja paimensin perheen pieniä tyttöjä. Saattoi hyvinkin olla, että etsin tyynyliinoja heille.

Hieman minä olen huolissani, sillä unissakävelytaipumukseni on taas osoittanut virkoamisen merkkejä. Lapsenahan saatoin käydä unissani vessassakin ilman mitään ongelmia. Yleensä juoksin vessasta takaisin sänkyyni, koska pelkäsin vessan vetämisääntä niin paljon. Joskus tuli siinä matkalla juostua kirjahyllyäkin päin heräämättä. Nyt aivan viime kuukausina mummu on melkein joka kerta yökyläillessäni herännyt siihen, että olen touhunnut jotain unissani: noussut istumaan, huutanut, puhunut ja ollut nousemassa sängystä. Mummu on aina saanut minut puhumalla palaamaan sänkyyn tai rauhoittumaan.

Minusta yölliset seikkailuni ovat ihan hauskoja, koska niistä ei ole minulle ollut koskaan haittaa, en ole satuttanut itseäni, rikkonut mitään tai aiheuttanut vahinkoa. Nyt pistää vain vähän jännittämään. Olen muuttamassa viimeistään kolmen kuukauden sisään kerrostaloon ja ihan rehellisesti sanottuna viime yön jälkeen minua pelottaa, että lähden kävelemään unissani uudessa kodissanikin. Entä jos lähden ulos asunnostani, käännän hellan päälle, menen parvekkeelle...? Rappukäytävässäkin on jo oikein hyvät portaat, joissa voin kaatua ja teloa itseni. Mitään muuta en yksin asumisessa pelkääkään kuin sitä, että unissakävelyni aiheuttaa ongelmia, kun ei ole ketään sanomassa minulle, että menepäs takaisin nukkumaan.