Pitsireunaisia tyynyliinoja

Aamulla heräsin kunnolla siihen, kun äiti ja Muikkunen naureskelivat, olinko löytänyt pitsireunaisia tyynyliinoja. Olin yöllä kuulemma ollut lähdössä kävelemään, kumartunut sänkyni vieressä lattialla nukkuneen Muikkusen puoleen, mihin Muikkunen oli herännyt. Muikkunen oli kysynyt, mitä oikein etsin, ja olin vastannut hakevani pitsireunaisia tyynyliinoja. "Jos etsitään niitä aamulla?" Muikkunen oli ehdottanut. Minä olin myöntynyt, mennyt takaisin sänkyyni ja vastannut sieltä: "Minä vain ajattelin, ettei kukaan ala itkeä." Taas näitä yöllisiä seikkailujani. Muistan kyllä nähneeni jotain unta, jossa olin todella suuressa talossa - tai pikemminkin kartanossa - lastenhoitajana ja paimensin perheen pieniä tyttöjä. Saattoi hyvinkin olla, että etsin tyynyliinoja heille.

Hieman minä olen huolissani, sillä unissakävelytaipumukseni on taas osoittanut virkoamisen merkkejä. Lapsenahan saatoin käydä unissani vessassakin ilman mitään ongelmia. Yleensä juoksin vessasta takaisin sänkyyni, koska pelkäsin vessan vetämisääntä niin paljon. Joskus tuli siinä matkalla juostua kirjahyllyäkin päin heräämättä. Nyt aivan viime kuukausina mummu on melkein joka kerta yökyläillessäni herännyt siihen, että olen touhunnut jotain unissani: noussut istumaan, huutanut, puhunut ja ollut nousemassa sängystä. Mummu on aina saanut minut puhumalla palaamaan sänkyyn tai rauhoittumaan.

Minusta yölliset seikkailuni ovat ihan hauskoja, koska niistä ei ole minulle ollut koskaan haittaa, en ole satuttanut itseäni, rikkonut mitään tai aiheuttanut vahinkoa. Nyt pistää vain vähän jännittämään. Olen muuttamassa viimeistään kolmen kuukauden sisään kerrostaloon ja ihan rehellisesti sanottuna viime yön jälkeen minua pelottaa, että lähden kävelemään unissani uudessa kodissanikin. Entä jos lähden ulos asunnostani, käännän hellan päälle, menen parvekkeelle...? Rappukäytävässäkin on jo oikein hyvät portaat, joissa voin kaatua ja teloa itseni. Mitään muuta en yksin asumisessa pelkääkään kuin sitä, että unissakävelyni aiheuttaa ongelmia, kun ei ole ketään sanomassa minulle, että menepäs takaisin nukkumaan.

Koomassa veden alla

Näin unta välkehtivästä, kristallinkirkkaasta vedestä. Vesi välkehti kaikkialla auringonsäteiden tunkeutuessa sen läpi valkoiselle hiekkapohjalle, jolla minä makasin ja katselin veden välkehtimistä. Oli sopivan lämmintä ja äänetöntä. Ystäväni sinisessä burgundinpuvussaan näytti aivan lentävältä miljoonakalalta suunnatessaan uintinsa puiden latvojen tasalle päästäkseen pintaan hengittämään. Ihmettelin, miksi meidän piti käydä pinnassa, koska pystyimme kuitenkin puhumaan veden alla ilman ongelmia. Ystäväni kehotti minuakin nousemaan pintaan, mutta en enää jaksanut. En ollut käynyt pinnassa pitkään aikaan, koska kykenin hengittämään vedessä, mutta ilmeisesti veden alla hengittämisestä ei ollut niin suurta hyötyä: niin saattoi selviytyä hieman pidempään veden alla ilman tukalaa oloa, mutta vedenneidoksi se ei muuttanut, ilma oli edelleen elintärkeää. Minua alkoi väsyttää, ja tuntui maailman parhaalta idealta kellahtaa pehmeälle, lämpöiselle hiekalle auringonlaikkuun, sulkea silmät ja nauttia rajattomasta äänettömyydestä, vesimassojen hiljaisesta liikkeestä, joka tuuditti nopeasti uneen. Mitä syvemmälle uneen vajosin, sitä tietoisemmaksi tulin siitä, miksi ja mitä minulle oli tapahtumassa, mutta räpiköivästä paniikista huolimatta olin jo niin väsynyt hapenpuutteesta, että ajattelin nousevani pintaan, kunhan ensin otan pienet torkut. Ihan pienet vain... Vain niin, että nukahdan, kyllä tällainen hätä herättäisi minut sitten heti ja voisin virkistyneenä uida pintaan.

Unessani nukkuminen tuntui ihanalta. Se oli täydellisintä unta, mitä toivoa saattoi: kaikki oli niin mukavaa ja kaunista (jotenkin nukkuessanikin tiesin, miten kauniilta vedenalainen maailma näytti ympärilläni). Herääminen sen sijaan oli kamalaa. Toinen ystäväni seisoi renessanssipuvussaan vieressäni ja kertoi minun olleen kaksi kuukautta koomassa veden alla ja että kaikki olivat pitäneet selviytymistäni ihmeenä - eli kukaan ei ollut uskonut minun enää heräävän. Minä kuitenkin heräsin ihan kuin tavallisesta unesta. Joskin olo oli samalla tavoin heikko, kun jos nukkuu liian pitkään ja iskee pahanlainen unikrapula. Tahdoin nukahtaa uudestaan, mutta olo muuttui liian epämukavaksi. Tiesin, että nyt olisi pakko nousta pintaan, jos kerran olin ollut kaksi kuukautta veden alla yhtäjaksoisesti, mutta tajuntani häilyi unen ja valveen rajamailla. Muistan vain ärisseeni minua pintaan hätistelleelle ystävälleni, että antaisi minun olla, tahtoisin vielä nukkua vähän aikaa. Pikkuhiljaa aloin herätä ja tajuta asioita, nousin hitaasti istumaan hiekalle ja pällistelin ympärilleni. Jossain vaiheessa pääni selkiydyttyä tarpeeksi ponnistin heikosti kohti pintaa, mutta en koskaan ehtinyt saavuttaa sitä, ennen kuin oikeasti heräsin kaameaan vessahätään, joka teki oloni epämukavaksi ja nukkumisen mahdottomaksi. Ärsytti herätä puolitoista tuntia ennen herätyskelloa.

Kun herätyskello viimein soi, olo tosiaan oli melkoisen koomainen, ja olisin vain tahtonut jäädä nukkumaan koko päiväksi, vaikka sänky ei tuntunutkaan yhtään mukavalta mitenkään päin. Pitkin päivää ei koomaisuuteni helpottanut laisinkaan, ja melko tyhjässä toimistossa kaikuivatkin makeat haukotukseni, kun yritin naputella töitäni. Yhden aikaan olin jo aivan valmis piiloutumaan pakastelokeroon päiväunille, jos vain saisin nukkua. Tänään totisesti menen yhdeksältä nukkumaan, mutta siihen asti yritän roikkua valveilla.

Nukahtamisvaikeuksia unessa?

Näin viime yönä unta, että nukuin huonosti. En oikeastaan koskaan unessa päässyt nukkumaan asti, mutta kello lipui painostavasti kohti aamuyötä ja tiesin, että töihin olisi herättävä. Juuri, kun olin unessa tarpeeksi rauhoittunut ja pääsemässä peiton alle, kännykkä pärähti herättämään minua sulosoinnuillaan. Puhelinta kurotellessani minä sitten putosin sängystäkin. Olin kyllä hetken hämilläni, olenko minä nyt nukkunut hyvin vai huonosti. Mutta eihän sitä unessa malttanut mennä nukkumaan, kun rakas ystävä tuli takaisin Portugalista ja ensimmäistä kertaa yökylään! Olimme ihan vallattomina, pölötimme ja hihitimme koko yön ja hyppelehdimme pyjamissamme ympäri kesäyön kirkkaudessa.

Poni nimeltä Harald

Oli kesä, ja maa oli niin lämmin, että sieti juoksennella paljain jaloin. Lokoisasti karhea pellava viuhui säärten ympärillä, kun juoksin helmojani keräten pitkin käytävää repulleni. Olin juuri saanut sujahtaa onnistuneeseen ja kauniiseen keskiaikapukuuni. Innoissani kipitin muiden tyttöjen luo ja sulloin ylimääräiset tavarat reppuuni odottamaan hetkeä, jolloin palaisin tähän aikaan. Pihamaalta jykevien seinien takaa kuului musiikkia, joka värisytti sydäntäni ja pakotti jalkani johdattamaan minut hyppelehtien paahtavan auringon alle.

Koko pihamaa oli täynnä väkeä. Oli elävöittäjiä aikakauden vaatteissaan, oli kaikkea ihaillen pällisteleviä lapsia vanhempineen. Lapsia eritoten oli paljon. Niitä tuntui virtaavan jatkuvasti lisää alueelle. Katselin, miten nainen muurin vieressä nosteli suuresta säkistä perunoita (eihän keskiajalla ollut perunoita!) nuoremman tytön vakkaan. Tyttö kiitti ja pinkaisi juoksuun, ilmeisesti viemään perunoita äidilleen. Kuului miekkojen kalsketta, ja näin nuorten miesten ystävällisesti mittelevän taitojaan ja voimiaan nurmikentällä hieman matkan päässä. Kaiken markkinahulinan keskellä olin vain onnellinen.

"Isi, missä niitä ritareita on?" kuulin pienen pojan vinkuvan malttamattomuudesta kärttyisänä. Isä bongasi minut ahmimassa joka aistillani tunnelmaa ja päätti sysätä hankalan kysymyksen minulle vastattavaksi. "Kysytäänpäs tuolta linnanneidolta. Se varmaan tietää, kun on tuollainen pukukin päällä. Niin kuin niillä keskiajalla oli, silloin ritarien aikoina. Kysypäs tädiltä, voisiko hän viedä sinut ritarien luo", isä kehotti työntäen pojan eteeni. Poika katsoi minua ujostellen ja kääntyi nyrpeänä pois isänsä puoleen. "Enkä", poika mutisi, ja itkupotkuraivari kuulsi jo äänessä. Isä katsoi minua, ja minä mietin, näytinkö oikeasti joltain oppaalta tai infohenkilöltä ja ennen kaikkea kuvitteliko mies minun hoitavan hänen kärttyisän jälkikasvunsa viihdyttämisen. Totta kai minä auttaisin, kun kerran voisin ja saisin samalla esittää maalaistytön roolia. "Tuletkos, niin mennään katsomaan ritareita", sanoin pojalle. "Enkä minä ole mikään linnanneito, ihan tavallinen maalaistyttö vain, tullut tänne tuolta pienestä kylästä Tervakannaksen liepeiltä. Eikös olekin aika jännittävää täällä markkinoilla? Nämä ovat minullekin vasta toiset markkinat." Jutellessani johdatin pikkupoikaa kohti porttia ja kuhisevaa väen virtaa. Minuakin jännitti, ja perhoset tulvahtivat vatsaani, kun kuulin käynnin kopseen kiveykseen. Pojankin silmät kirkastuivat, ja hän pyörähti ympäri nähdäkseen pian näkyviin ratsastavat ritarit. Vedin poikaa hieman sivummalle kapean kaariportin alla ja pitelin häntä varmuudeksi kevyesti hartioista, jottei hän pääsisi huitoen kirmaamaan hevosten jalkoihin. Rauhoittelin poikaa ja sanoin, että nyt pitäisi olla hetki rauhallisesti paikoillaan ja osoittaa kunnioitustaan ohi ratsastaville ritareille, koska he olivat harvinaisen urheita miehiä ja taitavia sotureita, jotka puolustavat meitä vihollisilta. Itse ihastelin, miten kauniisti ja rauhallisesti hevoset liikkuivat väentungoksesta piittaamatta. Ratsukoiden mentyä päästin pojan juoksemaan muun lapsilauman mukana katsomoon. Itsekin helmoineni kiiruhdin innoissani turnajaiskentän laidalle kannustamaan, kun pääsin pojasta eroon.

Turnajaisten jälkeen tanssahtelin iloisesti omille teilleni. Hevosten näkeminen oli taas saanut minut haaveilemaan kedoilla ratsastamisesta. Palasin muurin toiselle puolelle ja astelin pienen piha-aukean poikki tutun tallirakennuksen kulmalle. Siellä oli koko pienen lapsuuteni ruokkinut kanoja ja ankkoja, kerännyt perhosentoukkia lantalasta, syötin apilankukkia kaneille ja livahdin laitumen aidan välistä samettisen turvan nuuhkittavaksi. Katselin joelle laskevaa laidunta. Kuinka hienoa olisikaan tuntea se vapaus ja liikkuvan hevosen villi voima yhteisenä sävelenä, kun taivaltaisimme noissa kauniissa maisemissa? Kun hevosia ei näkynyt, kuten osasin odottaakin, päätin siirtyä talliin muistelemaan sen hämärien nurkkien nuhjuisuutta. Kiskoin kolisevat ovet auki, ja tuttu tunkkainen, heinäpölyn ryydittämä ilma tulvahti kasvoilleni, sai nenän kutiamaan. Iltapäivän paiste siivilöityi tallin perälle pinottuihin heiniin lankkujen raoista. Ihmetyksekseni heinien keskelle torkkua köllötteli jäntevä, raskasrakenteinen poni. Luulin tallia autioksi, sillä vanha rouva ei ollut pitänyt hevosia enää vuosiin. Säikähdin hevosta, joka kohotti päätään selvästi valpastuneena, ja painoin ovet kiinni. Mitä se hevonen teki vapaana tallissa? Millainenkohan se oli? Jos se päättäisi hermostua, pärjäisinkö sille? Hädissäni yritin saada ovia salvattua, jotta poni ei pääsisi karkuun. Kuulin kuitenkin, miten se nousi ja asteli ovien taa. Pian jo voimakas turvantöytäisy kokeili ovia. Sydän hakkasi korvissani, kun nojasin ovia vasten ja yritin saada salpaa luiskahtamaan paikalleen. Vanha puu kuitenkin murtui, ja salpa lerpahti hyödyttömäksi kiinnikkeiltään. Yritin rauhoittua, mutta tietoisuus siitä, että olin luvatta mennyt kurkistamaan talliin jyskytti raskaana. Poni tuuppi ovea uudestaan selvästi äkäisenä ja yritti purra minua lahoon oveen tulleesta reiästä. Siirryin vähän kauemmas ja mietin, miten selviäisin päästämättä ponia karkaamaan. Samassa poni rymistikin jo ovia vasten ja ryntäsi laukkaan pitkin pihaa. Pyllähdin seinänvierustan heinikkoon räystään varjoon ja katselin kullankeltaisen karvan hohtoa iltapäiväauringon alla. Poni oli kaunis kuin mikä, mutta pahuksen pahansisuinen. Kömmin pystyyn ja lähtiessäni vaanimaan tuota päättömästi juoksevaa ponia hoin itselleni, ettei hevonen juokse ihmisen päälle. Kun seisoin keskellä turnajaisten jälkeen autioitunutta pihaa ja poni säntäili yhä villisti ympäriinsä, kuului talon parvekkeelta takaani äkämystynyt vanhan rouvan huuto: "Voi jumankekka, Haarald! Harald! Tiesin, ettei tuosta konista ole kuin harmia! Harald! Ja pitikö sinunkin mennä sinne talliin tunkemaan nenäsi? Pysy nyt siinä ja yritä estää sitä karkaamasta pihasta. Tulen sinne, kun saan saappaat jalkaan. Haen sen riimun tallista." Sydänalaani kylmäsi ja seisoa jäpitin paikoillani seuraten hevosen liikkeitä katseellani. Rouva katosi parvekkeelta valkoisina kiharahahtuvineen.

Sitten kuulin vielä jotain hälyttävämpää: juttelevia ihmisiä ja kavioiden kapsetta. Ritarikööri oli ratsuineen tulossa kentältä, ja minä seisoin vauhkon ponin kanssa keskellä pihaa. Sydämestäni toivoin, ettei Harald, tuo hirmuinen poni, vauhkoonnuttaisi muita hevosia tai ryntäisi näiden keskelle. Harald höristi korviaan ja näytti saavan lisää kierroksia pyttyyn. Hetken mielijohteesta päätin yrittää saada sen kiinni tai ainakin ohjattua jonnekin muualle kuin ritareiden keskelle. Mekossani hölkkäsin ponin rinnalle ja nojasin sen kylkeen yrittäen ohjata sen puutarhan puiden alle. Harald oli nokkela kaakki ja pyörsi pois alta, mutten luovuttanut, ja niin me jatkoimme tanssiamme kylki kyljessä. Haraldkin tuntui unohtaneen toiset hevoset ja vieraat ihmiset, kun se keskittyi kisaamaan kanssani. Harmillista, että Haraldin mielestä pureminen kuului olennaisena osana herruuskisaamme. Toivoin, että joku ritariseurueesta olisi tullut auttamaan minua Haraldin kiinniottamisessa, sillä olivathan he kokeneita hevosten kanssa, mutta he vain katselivat pihan reunalta hivenen huvittuneina touhuani. Kompastelin helmoihini, keräsin niitä syliini ja poukkoilin ponin kanssa pitkin poikin hiki otsalta valuen. Yhden ritarin silmistä olin tapaavinani itusen lämpöä ja sääliä, ja näin tämän luovuttavan ratsunsa ohjat toiselle ja lähtevän rauhallisesti taistelukaksikkoamme kohti. Minua hävetti. 

"Syötkö sää puuroa?" äiti kysyi korvani vieressä ja ravisteli minut kylmin käsin hereille. "Joo", mumisin ja kaivauduin tiukemmin peiton sisään. "Kello on paljon." "Joo, niin on. Tiedän. Mene nyt." Ärsytti, kun mukava uni tultiin keskeyttämään. Hei, minun keskiaika- ja poniuneni! Ehdin kuitenkin jo täysin ihastua Haraldiin, ja varmasti tapaamme Haraldin vielä jossain kirjallisissa seikkailuissani. Harald, hirmuinen uniponini.

Lasillinen vettä

Viime yönä heräsin taas omaan itkuuni. Itkin kuollutta pappaani jo toistamiseen viikon sisään. Tällä kertaa lepyttelin kesken yöuniensa herännyttä pappaa tarjoamalla hänelle lasillisen vettä, jonka pappa otti vastaan tärisevin käsin ja liikuttunein äänin, kun sai juoda kellolasista. Minun piti pitää lasista vähän kiinni, ettei se olisi läikkynyt papan syliin.

Sirkkelionnettomuus

Näin viime yönä unta, että jätin vasemman käteni ranteesta sirkkeliin. Metsästin irronneen käpälän nenäliinaan ja lähdin äitini tukemana juosten etsimään kirurgiani, joka voisi vielä kiinnittää käden paikalleen. Hätä ja ahdistus olivat suuria. Muistan miettineeni, että toisaalta ihmiset ymmärsivät sirkkelionnettomuuksissa silvotut kädet paljon helpommin eivätkä kavahtaneet niitä niin pahasti kuin synnynnäisesti epämuodostuneita, että oli minulla hieman onneakin mukana, joskin toimintakykyni laskisi vasemman käden menetyksen jälkeen melko olemattomaksi. Kai minä oppisin pärjäämään, pohdin, olinhan aina ennenkin oppinut. Herätessäni ja pitkin päivää jaksoin hämmästyä ja ilahtua aina uudestaan ja uudestaan tajutessani, että vasen käsi oli yhä samalla, vanhalla, tutulla paikallaan sellaisena kuin olin siihen tottunutkin. Että osaa ihminen olla kiitollinen raajoistaan, niistä vähistäkin, jotka on saanut.

Kemiantehtaan ydintuho

Näin viime yönä unta, että läheinen kemiantehdas räjähti ja tuli ydintuho. Pakeneminen alueelta oli kamalaa etenkin, kun tiesi, että oli jo altistunut vaaralliselle määrälle säteilyä ja että alueelta poistuminen ei varsinaisesti pelastaisi. Mitään ei saanut ottaa mukaan. Kaikki rakkaat tavarat oli jätettävä tulevaan aavekylään. Niin jäi taakse myös synnytyslaitokselta asti elossani mukana ollut rakas nalle, joka ei saastuneena saanut lähteä mukaani, vaikka kuinka olisin tahtonut.

Juostessani jonkin suuren laitoksen portaita ylös pakoon tuhoa hengitysilma poltteli keuhkoissa, syövytti limakalvoja. Tiesin, että piti pinnistää kaikki voimansa ja selvittävä mahdollisimman nopeasti portaiden yläpäähän, koska apu odottaisi siellä. Juoksin ystäväni kanssa, mutta tuntiessani, että keuhkoni pettäisivät kohta, kokosin viimeiset voimani ja ryntäsin portaat ylös, vaikka kuolisin siihen ponnistukseen. Ylhäällä ilma oli puhdasta ja vaaratonta. Käännyin katsomaan, missä ystäväni oli, sillä luulin hänen seuranneen minua. Kauhukseni hän kuitenkin tarpoi portaita laahustavin askelin, aina vain askelen päässä kaatumisesta. Hänellä oli valtava reppu selässään, mikä verotti hänen voimiaan selvästi. Yritin huutaa hänelle, että jättäisi repun ja juoksisi, mutta en kyennyt enää päästämään ääntäkään. Pelkkä yrityskin korvensi koko hengitys- ja puheentuottoelimistöäni. Yritin sen sijaan viittoilla ja muuten viestittää hänelle, mutta itsepintaisesti hän jatkoi rahjustamista reppu selässään. Minua suututti tuon aarteisiinsa kiintyneen hamsterin typeryys ja olin juosta takaisin, mutta ylätasanteen pelastushenkilökunnan nuoret ja salskeat lääkintämiehet tarrasivat kiinni eivätkä päästäneet minua. He sanoivat vain, että jokaisen pelastuminen olisi yksilön omista ratkaisuista kiinni, ettemme me voineet pakottaa ketään. Heräsin huonovointisena ja päänsärkyisenä, vähän hätääntyneenä.