Näin viime yönä unta, että läheinen kemiantehdas räjähti ja tuli ydintuho. Pakeneminen alueelta oli kamalaa etenkin, kun tiesi, että oli jo altistunut vaaralliselle määrälle säteilyä ja että alueelta poistuminen ei varsinaisesti pelastaisi. Mitään ei saanut ottaa mukaan. Kaikki rakkaat tavarat oli jätettävä tulevaan aavekylään. Niin jäi taakse myös synnytyslaitokselta asti elossani mukana ollut rakas nalle, joka ei saastuneena saanut lähteä mukaani, vaikka kuinka olisin tahtonut.
Juostessani jonkin suuren laitoksen portaita ylös pakoon tuhoa hengitysilma poltteli keuhkoissa, syövytti limakalvoja. Tiesin, että piti pinnistää kaikki voimansa ja selvittävä mahdollisimman nopeasti portaiden yläpäähän, koska apu odottaisi siellä. Juoksin ystäväni kanssa, mutta tuntiessani, että keuhkoni pettäisivät kohta, kokosin viimeiset voimani ja ryntäsin portaat ylös, vaikka kuolisin siihen ponnistukseen. Ylhäällä ilma oli puhdasta ja vaaratonta. Käännyin katsomaan, missä ystäväni oli, sillä luulin hänen seuranneen minua. Kauhukseni hän kuitenkin tarpoi portaita laahustavin askelin, aina vain askelen päässä kaatumisesta. Hänellä oli valtava reppu selässään, mikä verotti hänen voimiaan selvästi. Yritin huutaa hänelle, että jättäisi repun ja juoksisi, mutta en kyennyt enää päästämään ääntäkään. Pelkkä yrityskin korvensi koko hengitys- ja puheentuottoelimistöäni. Yritin sen sijaan viittoilla ja muuten viestittää hänelle, mutta itsepintaisesti hän jatkoi rahjustamista reppu selässään. Minua suututti tuon aarteisiinsa kiintyneen hamsterin typeryys ja olin juosta takaisin, mutta ylätasanteen pelastushenkilökunnan nuoret ja salskeat lääkintämiehet tarrasivat kiinni eivätkä päästäneet minua. He sanoivat vain, että jokaisen pelastuminen olisi yksilön omista ratkaisuista kiinni, ettemme me voineet pakottaa ketään. Heräsin huonovointisena ja päänsärkyisenä, vähän hätääntyneenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti